Aika moni odottaa jo lumien sulamista ja minäkin toivon, että lumi sulaisi kaikkialta muualta paitsi hiihtoladuilta. Minua on purrut joka vuosi hiihtokärpänen, mutta viime vuonna en päässyt hiihtointoani toteuttamaan, kun käsi sattui murtumaan. Tänä vuonna olen hiihtänyt viime vuodenkin edestä. Hommasin oikein ihanan violettitakkisen hiihtopuvunkin. Ajattelin, että kun pistän Björn Dæhlie -hiihtoasun päälleni, niin näytän heti täysin pro-hiihtäjältä. Joo, kyllä näytän ihan hiihtäjältä, mutta eipä se puku puolestani suksia ja sauvoja toisen eteen pistä...

Ensimmäiset hiihtokerrat ovat aina ihan kauheita, kun tuntee läkähtyvänsä ja vähintään kuolevansa. Kunto kuitenkin kohoaa aika nopeasti ja pian voikin keskittyä itse hiihtämiseen sen sijaan, että pelkää sydämen ja keuhkojen hyppäävän rinnasta ulos. Sitten hiihtämisestä voi jo nauttiakin. Ensimmäisillä kerroilla ylämäet menevät ylös niin, että sitä ikään kuin kävelee sukset v-asennossa mäen ylös. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa on käynyt sivakoimassa, niin voi päästä ihan luistelemalla ylös, vaikka mäen päällä pitääkin vähän hengähtää. Erään kerran olin hirmuisen ylpeä itsestäni, kun sivakoin reippaasti jyrkkää mäkeä ylös ja juuri kun olin ajatellut, että hitsi miten hyvin tämä menee, niin takaani kuuluu khiit-khiit-khiit ja ohitseni paineli joku äijä jumalatonta vauhtia. Ehdin juuri ja juuri nähdä, että hänen takkinsa selkämyksessä luki "Nordic Ski Team Finland". Melkein alkoi ahistaa, kun ajattelin, että olen sittenkin älyttömän surkea ja hidas hiihtäjä, mutta tulin hetkellisen ahistuskohtauksen jälkeen tolkkuihini ja ajattelin, että kannattaisi ehkä verrata itseään omaan viiteryhmään. Mutta missä ovat laduilta kaikki ikäiseni naiset? Muutenkin naiset näyttävät olevan ladulla vähemmistönä. Toki on hiihtomummoja, jotka lykkivät perinteisellä tyylillä toppapuku päällä, permanentattu otsatukka villapipon alta pilkottaen. Sitten on himohiihtäjänaisia, jotka ovat kokoa 34-36, joilla on pienet sirot, meikittömät ja pisamaiset kasvot, tukka niskaponnarilla ja silmillä urheilulliset aurinkolasit. Ja minulla taas on normi akryylimassapakkeli naamassa, hartioilla töyhöttävät hiukseni tahmaantuvat tuulenpuuskassa kaulahuivini sävyyn sovitettuun huulikiiltooni ja aurinkolasieni hopeanvärinen G-kirjain kertoo, että kyseessä eivät ole varsinaisesti urheilua varten suunnitellut aurinkolasit. Ja voi että nuo pikkuiset naiset menevät kevyesti ja sirosti kapeine raajoineen tiukoissa hiihtoasuissaan. Miten pienissä ihmisissä voikaan olla niin paljon puhtia?  Oma hiihtämiseni näyttää ihan löntystelyltä heihin verrattuna.

Onneksi enää tässä iässä ei juurikaan tarvitse kilpailla kenenkään kanssa vaan yleensä riittää, kun voittaa itsensä. Eräänäkin iltana olin tempaissut vitosen lenkin ja ajattelin, että suihkaisen vielä sen toiseen kertaan, vaikka olin vähän väsynyt. Hyvinhän se meni siihen asti, kunnes keskittyminen herpaantui sadasosasekunniksi ja lensin mukkelismakkelis kovalle ladulle sukset, sauvat, kädet ja jalat ja muut ruumiinosat kohtalaisessa solmussa. Sanoin vaan tyynesti "Oho" ja ensimmäinen ajatus oli, että näkiköhän kukaan ja toinen oli, että eihän hieno hiihtopukuni vaurioitunut.  Polveen sattui, ranteisiin sattui, joka paikkaan sattui, mutta kampesin itseni ylös, pudistelin lumet puvustani ja jatkoin hiihtämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi että alaleukani vähän väpätti ja ihan kuin silmiin olisi mennyt lunta kun ne niin vetistivät.  Taisin loukkaantua pahemmin henkisesti kuin fyysisesti. Lapset voivat kaatuilla ladulla, mutta eivät aikuiset, se on jotenkin noloa. Minua onneksi hieman lohdutti, kun seuraavana päivänä kuulin erään aktiivihiihtäjän kertovan, että ladut ovat nyt niin liukkaat, että hänkin oli kaatunut. Ja kuten eräs ystäväni sanoi, on tärkeintä vaan jatkaa mahdollisimman coolisti eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi! (Tuo neuvo pätee aika moneen muuhunkin asiaan).

En ole mikään Finlandia-hiihtäjä vaan hiihtelen omaksi ilokseni, kunnonkohottamisen takia ja siksi koska hiihtäminen on niin kivaa! Hiihtäminen on toki rankkaa ja siinä tulee hiki, mutta urheilusuorituksen jälkeinen fiilis palkitsee. Palkitsevaa on myös tuntea, kuinka kunto kohoaa ja että farkut eivät kiristä ihan niin paljon. Olisihan minustakin kivaa rötköttää sohvalla, mässäillä kaikkea epäterveellistä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi en voi lähteä liikkumaan. Monesti joudun pakottamaan itseni ulos, kun väsyttää eikä jaksa eikä oikein ehtisikään, mutta kun on laittanut sukset tai lenkkarit jalkaan tai noussut fillarin selkään, niin voi olla tyytyväinen itseensä ja väsymys ja ahistuskin (ja ylimääräiset kilot) karisevat liikkuessa. Suosittelen kokeilemaan!