Istuin sunnuntaina äitini vieressä sohvalla läppäri sylissäni ja surffailin Facebookissa. Äiti kysyi yhtäkkiä: "Kuka noin karmeen näköinen akka on?" Katselin ruutua ja siinä näkyviä kuvia ja sanoin: "Minä". Kiitos vaan rakas äiti, sinuun voi aina luottaa! Hän kyllä selitti, että sivusta katsottuna kuva näytti kamalalta, mutta hän ei sitten kuitenkaan korjannut tai korvannut möläytystään kertomalla, että kuva olisi mitenkään hyvä. En ole vielä vaihtanut FB-kuvaani, koska omasta mielestäni näytän siinä ihan hyvältä ja se taitaa olla parhaimpia kuvia, mitä minusta tässä väsymys-/stressi- ja turvotustilassa saa. Itsetuntoni kieltämättä hieman kärsi, kun oma äiti sanoi karmeen näköiseksi akaksi... Hänen mielestään kun olen aina ollut muita kauniimpi  ja muutenkin erinomaisempi, mutta niinhän me kaikki omien äitiemme mielestä olemme.

Onneksi itsetuntoni on melko hyvissä kantimissa, eikä äitini ajattelemattomasta möläytyksestä tullut mitään kriisiä. Pienimuotoinen kriisi syntyi eilen Risman kassalla. Edelläni jonotti vanhempi mies ja hänen perässään kolme aikamoisen simpsakkaa parikymppistä tyttöä topeissaan ja mukamuodikkaissa farkkuhame/-sortsit+legginsit yhdistelmissä ja gladiaattorisandaaleissa. Nuori kassapoju tervehti jonossa ensimmäisenä olevaa  miestä sanomalla päivää  ja käyttäytymällä hyvin asiallisesti. Asiallinen käytös kassahenkilöltä unohtui siinä silmänräpäyksessä, kun ensimmäinen tyttö meni kassalle. "Moroo", myyjäpoika sanoi ja hymyili kuin Hangon keksi. Poikaparan testosteronitaso kohosi nollasta sataan alle sadasosasekunnissa ja mietin, nousiko kassapöydän alla jokin muukin... Hymyä riitti ja toiselle ja kolmannelle tytölle hän sanoi yhtä maireasti hymyillen "Moroo". Meinasin jo vaihtaa kassajonoa, kun en olisi kestänyt, jos hän olisi sanonut minulle "Päivää", kuten jonossa ensimmäisenä olleelle miehelle. Kassapoika kohteliaasti sanoi minulle "Hei" yli-innokkaan "Moroo"n sijaan, mutta se johtui ehkä siitä, että minä sanoi ensimmäisenä "Hei".

Kolme tyttöstä pakkasi tavaroitaan kassan päädyssä ja myyjä vilkuili heitä herkeämättä. Mielessäni oli jo jokin naseva lohkaisu, mutta annoin pojan nauttia silmänruoastaan. Minua huvitti koko tilanne, sillä tytötkin  olivat vähän häpsingillään ja pitivät pikkuisen showta ostoksia pakatessaan, halusivat kiinniittää tämän miehenalun huomion. Minun tietenkin aikuisena, sivistyneenä ihmisenä olisi pitänyt ohittaa koko tilanne ja olla olematta kateellinen siitä, miten kassapoju tyttöjä vilkuili. Kun minä ilmeisesti kuuluin kassapojun mielestä osastoon "Päivää, rouva" vaikka Luojan kiitos hän ei niin sanonutkaan. Kun tytöt lähtivät, poika huusi heille kaikille kolmelle erikseen "Kiitos hei" ja hymyili kuin kymmenen Hangon keksiä. "Voi v**tu", ajattelin. Siinä  ne parikymppiset tytsyt menivät tiukkine takamuksineen ja luontaisesti kollageenipitoisine ihoineen... Noh, ei heillekään kymmenen vuoden päästä enää kassapojut hymyile, ajattelin. Ja sitten se pieni piru iski mieleeni... Se alhainen piru, johon minun ei ole tarvinnut juurikaan alentua; minun piti testata, vieläkö meikäläisen viehätysvoima puree... Kun kassapoju antoi poonuskorttini takaisin, niin hymyilin hänelle intensiivisesti silmiin katsoen ja sanoin pehmeällä äänellä: "Kiitos". Pakkasin ostokseni ja kun olin lähdössä, kassapoju vilkaisi minua ja huusi samalla tavalla kuin tytöille: "Kiitos hei".  Hahaa, siitäs saitte senkin pimatsut, ajattelin ja samalla kyllä tajusin, miten pöllö olen ja arvelin, että ymmärrän Sinkkuelämän Samanthan käytöstä aika hyvin...

Nuorena sitä oli niin epävarma, ettei tajunnut omaa viehätysvoimaansa ja nyt kun itsevarmuutta olisi, niin viehätysvoima on rapistunut. En olisi itsestäni uskonut, että minun täytyy testata vetovoimaani - hyi kuinka alhaista toimintaa! Mutta kun sitä on aina tottunut olemaan tavalla tai toisella se huomion keskipiste ja saamaan huomiota vastakkaiselta sukupuolelta... Ja yhtäkkiä kun huomaakin, että parikymppiset pimatsut ovat oikeasti nuoria ja viehättävämpiä, niin tajuaa, että oma biologinen kello on käynyt vuosikymmenen pidempään ja rupsahtamisen pelon aikapommi saattaa yhtäkkiä levitä käsiin.

Sanoin jokin aika sitten leikilläni eräälle miespuoliselle ystävälleni, että kai tässä pitää kohta Botoxiin turvautua, jos muu ei tehoa. Hän pohdiskeli mökin kammarissa syntyjä syviä ja totesi, että jos sattuu olemaan kaunis, niin silloin on  kovat ulkonäköpaineet ja varmasti paineita vanhenemisesta ja siitä, että pitää pysyä kauniina. Mutta jos on ruma, niin sitten on vain ruma. Miehinen näkökulma kaikessa suorasukaisuudessaan, mutta täysin paikkansapitävä!

Ja nyt jos joku miettii, että on sinullakin ongelmat, niin onhan ne... Samoja onglemia kohtaa moni nainen, mutta harva niistä ääneen mitään sanoo. Ja jos ongelmista puhutaan, niin voin kertoa, että tällaiset pienet ulkonäköjutskat ovat pelkkiä pisaroita ongelmieni valtameressä. Ja kyllä, myönnän olevani siinä mielessä äärettömän pinnallinen, että ulkonäkö ja oma hyvinvointi ovat minulle tärkeitä enkä edes millään tavalla häpeä tunnustaa sitä. Miksi minun pitäisikään?