Hyvät lukijat, olen pahoillani. Blogini pitämiseen tulee viikon mittainen tauko! En tiedä, miten selviätte tuon viikon aikana, mutta koittakaa pärjätä jotenkin ilman kirjoituksiani. Sillä välin minä vietän pidennettyä pääsiäislomaa Keski-Euroopan jylhissä vuoristomaisemissa. Olen ollut niin ahkera blogeilija, että tauko lienee sallittu. Kun uusia kirjoituksia ei tule, niin voitte lukea vanhoja juttujani ja kommentoida niitä.

Vaikka äskettäin oli hiihtoloma, vappuna on neljän päivän vapaa ja kesälomaa jo odotellaan, ei tämä pidennetty pääsiäisloma ole pahitteeksi.  Matkakuume toivottavasti  laskee edes hieman tämän reissun myötä. Tosin tiedän, että lentokone ei ehdi laskeutua takaisin Helsinki-Vantaalle, kun alan jo suunnitella seuraavaa kohdetta. Jos olis valtaa niin kuin on mieli, niin kiertäisin koko maapallon. Mutta valintoja on tehtävä eikä yksi ihmiselämä riitä siihen, että ehtisi nähdä kaiken kiinnostavan. Tai sitten käy niin kuin eräälle ystävälleni, joka sanoi, että matkakuvat alkavat pikkuhiljaa toistaa itseään. Rantaa, hiekkaa, merta, palmuja... mistähän maasta tämä nyt olikaan? Sama koskee kaupunkimatkaajan kuva-albuumia: museo, komea rakennus, monumentti, patsas, patsas, suihkulähde ja jälleen patsas.

Perille pääseminen on mukava tunne, kun tietää olevansa turvallisesti päätepisteessä. Kuitenkin kaikkein kutkuttavin ja paras tunne matkustamisessa on itse matkalla oleminen. Sen verran kulkijan verta virtaa minunkin suonissani, että matkustaessa sitä tuntee todella elävänsä ja olevansa täydellisesti omassa elementissään. Tommy Tabermannin runossa kiteytyy hienosti matkalla olemisen ydin:

"Keskellä merta

matkalla kauas

vain hölmö kaipaa jotakin"

Tähänastiset matkat ovat sujuneet poikkeuksetta hyvin. Vähän liiankin hyvin ja siksi pelottaakin, että milloinka on suurkatastrofin aika. Matkalaukut katoavat, lentokone putoaa, juna suistuu raiteiltaan, torakat valloittavat hotellihuoneen, passi pöllitään, hotellissa syttyy tulipalo, ruokamyrkytys iskee... Kauhuskenaarioita on vilkkaan mielikuvituksen omaavalla ihmisellä vaikka muille jakaa. Yhtä suurella todennäköisyydellä tai oikeastaan vielä suuremmalla minulle sattuu omassa kodissa jokin tapaturma, onnettomuus tai peräti kuolema. Jos pitäisi valita, kuolenko vuokrakämppäni muovimatolle vai Itävallan Alpeilla lumivyöryyn, ei valinta ole vaikea. Jonkun mielestä varmaan tyhmää ajatella edes moista, mutta enpä ajatuksilleni  mitään voi. Elämästä on otettava kaikki ilo irti - kukin tehköön sen omalla tavallaan. Tartutaan hetkeen, sillä koskaan ei tiedä, mikä hetki on viimeinen.

Heippa vähäksi aikaa!