Eilen näin jotain sellaista, mitä en kovin usein näe ja minkä kanssa minulla ei ole ollut paljonkaan tekemistä elämäni aikana. Eikä kyllä kiinnostustakaan! Kävimme katsomassa ystäväni vauvaa. Nyt minun pitäisi tietysti leperrellä, miten suloinen se oli ja voi että kun on aina niin ihmeellistä, kun syntyy uusi ihminen. Onhan se toki, mutta minulla alkoi raksuttaa päässä ihan muut asiat. Istuessani siinä tuoreen äidin vieressä sohvalla, huomioni kiinnittyi kirjahyllyssä oleviin vauvakorttteihin. Niitä oli aikamoinen rivi ja minusta oli ihanaa, että niin monet olivat onnitelleet perheenlisäyksen johdosta.

Aloin miettiä, kuinka monta vauvakorttia minun kirjahyllyssäni olisi, jos meille tulisi perheenlisäystä. Ensinnäkään en laittaisi vauvakortteja Boknäsini hyllyille vaan olohuoneen lipaston päälle ja toiseksi ajatus perheelisäyksestä on täydellisen absurdi ja vielä täydellisemmän mahdoton, joten kyseessä on nyt vain kummallinen ajatusleikki. Mutta jospa  olisin kuin muutkin ihmiset ja juuri äskettäin pykäissyt maailmaan vauvan. Monta korttia olisin saanut? En varmastikaan niin monta kuin tämä ystäväpariskuntani, jolla kortit hädin tuskin mahtuivat hyllyille. Omien sukulaisteni kanssa en juurikaan ole tekemisissä, joten ehkäpä yksi kortti tulisi sukuni puolelta. Isovanhemmat toki muistaisivat, mutta se on itsestäänselvyys, kuten läheisiltä ystäviltäkin tulevat kortit. Mutta entäs kaverit, sellaiset joiden kanssa ollaan tekemisissä, mutta harvemmin? Ne, jotka ohittivat kolmekymppisenikin muistamatta millään tavalla. Tuskinpa tulisi edes korttia.

Sitten on se joukko ihmisiä, joilta en huolisi korttia enkä mitään muutakaan. He ovat niitä ihmisiä, joiden kanssa en ole paljonkaan tekemisissä, mutta jotka kokisivat vauva-asian niin tärkeäksi, että päättäisivät minua muistaa. He ovat juuri niitä, jotka ratkiriemuissaan pääsisivät sanomaan, että kyllä minä tiesin, että sinä vielä joskus vauvan teet ja olisivat iloisia siitä, että ovat olleet oikeassa. Kun HE  ovat tienneet asian paremmin kuin minä ja aina olleet sitä mieltä, että kaikki naiset ovat potentiaalisia äitejä. Vaikka olen yrittänyt näille ihmisille tolkuttaa, että minulla on a) raskausfobia b) synnytysfobia c) vauvafobia. Miten minun pitäisi suhtautua näihin ihmisiiin, joiden silmissä olisin "kunnon" nainen vasta sitten, kun olen äiti? Hymyillä nätisti ja sanoa, että voi kun kiva, kun ette ole olleet aiemmin minusta ja elämästäni ollenkaan kiinnostuneita, mutta että nyt vasta olen kiinnostuksenne arvoinen, kun pyöräytin penskan? Vai pitäisikö minun ajatella pyyteettömästi, että onpa ihanaa, kun he nyt ovat minusta kiinnostuneet. Pyyteetön voin olla monissa asioissa, mutta en tällaisissa! Jos en olisi aiemminkaan  ole ollut tekemisissä jonkun ihmisen kanssa, niin en olisi vauvan synnyttyäkään, vaikka tulisi kuinka hieno kortti ja lahjoja kans.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että on sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa arvostaa toista juuri sellaisena kuin hän on.  Nämä ihmiset arvostavat toisia vain saavutusten perusteella. Saavutus voi olla titteli, naimisiinmeno, vauva tai mitä nyt kenenkin maailmankuvaan kuuluu. Valitettavan usein meitä naisia arvostetaan ja arvotetaan sen perusteella, onko meillä perhettä vai ei, olemmeko sinkkuja vai avoliitossa vai peräti avioliitossa. Meitä lapsettomia pidetään itsekkäinä omaan napaan tuijottajina ja jotenkin vinksahtaneina, kun emme halua haikaraa kylään. Meille tuo asia myös kerrotaan joskus jopa päin naamaa ja valintaamme taivastellaan. Mutta me lapsettomat emme taivastele sitä, että perheellinen nainen uhraa koko elämänsä lastensa takia ja alkaa jopa elää lastensa kautta. Kysymykseen: "Mitä sulle kuuluu" perheellinen vastaa kertomalla lastensa kuulumiset, jolloin me lapsettomat taivastelemme sitä, että mihin se oma elämä on jäänyt.  Ehkä tämä kahtiajakoni oli hieman kärjistetty, mutta esimerkkejä tosielämästä löytyy ihan riittämiin. Toivon, että minua arvostettaisiin vain omana itsenäni eikä sen perusteella, että olenko kyennyt tekemään sitä, mitä jo luolaihmisnaaraat ja -urokset mammutintaljojen päällä tekivät.