Vietän hyvin vähän aikaa television ääressä syystä että sieltä harvemmin tulee mitään järkevää. Tänään olen töllöttänyt telkkaria keskimääräistä enemmän ja jopa ilahtunut tarjonnasta. Katsoin iltapäivällä elokuvan Guru. Arvelin, että se olisi jokin perustylsä halpisleffa, jonka huumori sijoittuu navan alapuolelle elokuvan nimestä päätellen. Elokuva kertoi nuoresta intialaisesta miehestä, joka haaveili amerikkalaisesta unelmasta ja lähtikin köyhänä Ameriikkaan. Sittemmin hän rakastui ja rikastui ja tarina päättyi onnellisesti muutaman kohtalonoikun jälkeen.

Elokuvahan oli puhdasta Hollywood-hömppää, mutta muutamalla värikylläisellä Bollywood-tanssikohtauksella siitä oli saatu erilainen. Nuo kohtaukset säväyttivät minua erityisesti ja tunsin palavaa halua opetella napatanssia tai matkustaa Intiaan. Varsinkin kun tällä hetkellä kaksi kaveriani oleilevat siellä jo kolmatta kuukautta. Heillä on mahdollisuus nähdä todellinen Intia - kulttuuri, josta meikäläinen tuntee vain joitain yksittäisiä faktoja. Elokuvaa katsoessani pohdiskelin huimia kulttuurieroja. Sitä, miten köyhissä oloissa ihmiset haaveilevat paremmasta tai sitä, miten tosi köyhissä oloissa ihmiset eivät edes osaa haaveilla paremmasta, kun eivät siitä mitään tiedä. Sellaisestahan ei voi haaveilla, mitä ei tiedä olevankaan. Elokuvan köyhät intialaisnuorukaiset tulivat onnellisiksi, kun saivat avomersun, ison telkkarin, nahkasohvat ja kalliit puvut. Mutta pääosan esittäjä ei ollut onnellinen ilman rakkautta. Niinpä!

Tämän päivän toinen kulttuurillinen televisiokokemukseni oli YleTeemalta tullut dokumentti, jossa kaksi Papualaista alkuasukasta matkusti Ranskaan ihmettelemään valkoisten tapoja. Ruskeaihoiset miehet todellakin kummastelivat valkoisten outoja tapoja. Luulen, että moni on katsonut ohjelmaa ajatellen noista miehistä, että voi mitä idiootteja. Minä en ajatellut niin, vaan päinvastoin. Koska me valkoisethan niitä idiootteja olemme. Papualainen mies on rikas ja pääsee naimisiin, jos hänellä on monta sikaa. Silloin hän on rikaskin. Mutta valkoinen mies valittaa köyhyyttä vaikka hänellä olisi monta sataa sikaa.

Me valkoiset pidämme itseämme sivistyneinä ja jotkut jopa kuvittelevat hallitsevansa maailmaa tai omistavansa Euroopan. Alkuasukkailla ei ole vastaavaa sivistystä, mutta heillä on jotain paljon arvokkaampaa. Heillä on välittäminen ja huolehtiminen. Heillä on heimonsa, lapset ja vanhukset, joista huolehditaan koko kylän voimin. Meillä lapset raahataan tarhaan ja vanhukset vanhainkoteihin.

Olen jo pitkään miettinyt sitä, mikä merkitys kaikella meitä ympäröivällä materialla on. Siis kaikella muulla kuin välttämättömällä, tarkoitan. Alkuasukkaat ihmettelivät illallispöydän kattausta, erilaisia laseja ja lautasia, automarketin vaatepaljoutta ja kuntosalien kojeita. He ovat tottuneet tulemaan hyvin vähällä toimeen, mikä puolestaan on meidän valkoisten mielestä käsittämätöntä. Me kun haalimme ympärillemme tavaroita, tarvitsimme niitä tai emme. Minulle tulee välillä hetkiä, jolloin mietin, että olisiko elämä helpompaa, jos luopuisin kaikesta maallisesta taakasta. Jos lopettaisin meikkaamisen ja kampaajalla käymisen, jos kulkisin vain yksissä ja samoissa vaatteissa. Tähän asti ajatusleikkini sujuukin hyvin, mutta se tyssää viimeistään siinä vaiheessa, kun pääsen kenkiin ja koruihin.  Jos minun pitäisi luopua kengistäni, koruistani ja laukuistani, niin olisin hyvin onneton. Pakko myöntää, että olen materialisti, mutta se johtuu siitä, että pidän kaikesta kauniista. Nykyisin tosin olen ymmärtänyt, että minun ei tarvitse yrittää omistaa sitä kaikkea kaunista, mitä maailmassa (lue: kaupoissa) on.

Joskus, kun minua alkaa etoa tavaran ja krääsän paljous, ajattelen muuttavani kaukaiselle saarelle yksinkertaiseen majaan. Tai ehkä bungalowiin. Köllöttelisin riippumatossa nautiskellen kookosmaitoa ja olisin vapaa kaikista paineista, sekä ympäristön aiheuttamista että pään sisäisistä. Majani olisi sisustettu yksinkertaisesti ja siellä olisi vain välttämätön. Puhdasta vettä, ruokaa, rakkautta ja kirjoitusvälineet. Sekä jumalattoman iso kenkäkaappi ja korulaatikosto.