Muistatteko Titanic-elokuvan kohtauksen, jossa Jack istuu illallispöydässä ja vastaa Rosen äidin esittämään kysymykseen kulkurielämästä näin:

"I got everything I need right here with me. I got air in my lungs, a few blank sheets of paper. I mean, I love waking up in the morning not knowing what's gonna happen or who I'm gonna meet, where I'm gonna wind up. Just the other night I was sleeping under a bridge and now here I am on the grandest ship in the world having champagne with you fine people. I figure life's a gift and I don't intend on wasting it. You don't know what hand you're gonna get dealt next. You learn to take life as it comes at you... to make each day count."

Voiko asiaa paremmin ilmaista? Sisäinen kulkurini tunsi jo aikoinaan syvää sielujen sympatiaa Jackin kanssa kuullessaan tuon puheen elokuvassa. Kolmetoista vuotta sitten, kun elokuvaa ensi kerran katsoin, kuvittelin, että voisin todella  toteuttaa elämääni tuon periaatteen mukaan. Että voisin olla vapaa menemään, olla huoleton seikkailija, joka luottaa siihen, että elämä jakaa oikeat kortit. Nuorena idealistina sitä kuvittelee kaikenlaista. Olen edelleen sitä mieltä, että elämässä kaikki on mahdollista, ihan kaikki. Nuori, kirkassilmäinen idealisti sisältäni ei ole kadonnut mihinkään, mutta se on vaan hautautunut vanhentuneen kyynikon alle.

Miten vähän Jack tarvitsikaan ollakseen onnellinen. Kävin vappuna mielenkiintoisen keskustelun onnellisuudesta ja siitä, mitä se on. Miksi niin moni ihminen on onneton ja miksi niin moni aina vaan valittaa? Eikö jokainen ole loppujen lopuksi oman onnensa seppä? Uskallan väittää, että se elämäntilanne, jossa juuri nyt olet, on omien valintojesi tulosta. Toki joissakin tapauksissa ulkopuoliset seikat vaikuttavat elämään ja silloin tuota edellistä ei voi ihan täysin allekirjoittaa, mutta suurin osa niistä asioista, joita elämässämme on, on oman valinnan tulosta. Siksi tuntuukin hullulta, että valitamme asioista. Kun joku valittaa, niin monesti tokaisen mielessäni, että itsepähän on osansa valinnut.  Samalla tavalla tokaisen myös itsellelleni, kun sorrun mielessäni tai ääneen valittamaan jotain asiaa. Minun on typerää valittaa kiirettä, jos ihan itse olen päättänyt sopia iltamenoja ja tapaamisia ja yhdistystoimintaa ja ylimääräisiä työprojekteja. Olen yleensä yliempaattinen ihminen, mutta joskus on vaikea ymmärtää, miksi ihminen valittaa tilannettaan, kun hän on siihen kuitenkin itse päätynyt.

Valittaminen on luonnollista enkä tunne sellaista ihmistä joka ei joskus valittaisi. Jokainen on joskus väsynyt, sairas tai pahalla päällä, jokaisella on joskus kiire ja ennalta arvaamattomia asioitakin tapahtuu ja jopa onnettomuuksiakin. Valittamalla on hyvä purkaa huonoa oloaan ja jakaa se jonkun kanssa. Vaikka toisaalta olen myös sitä mieltä, että ystävät eivät ole sitä varten, että heidän niskaansa kaadetaan pelkästään kaikki p**ka vaan he ovat sitä varten, että heidän kanssaan jaetaan ilot. Silloin tällöin valittaminen on ihan okei, mutta jos  elämästä aina vaan löytyy valittamisen aihetta, niin silloin on kyllä syytä katsoa peiliin. Jos elämässä ei ole muuta kuin valitettavaa, niin voiko asioille tehdä jotain? Useimmiten voi. Se vaatii vain oikeaa halua ja rohkeutta muuttaa tilannetta. On helpompi hautautua olosuhteiden uhriksi kuin oikeasti ottaa vastuu omasta elämästään. On aina helpompi etsiä tekosyitä ja syyttää toisia kuin kantaa vastuu itse.

Joskus emme voi mitään vallitseville asioille, mutta silloin voimme muuttaa omaa suhtautumistamme ja ajattelutapaamme. Jos vellomme ikävissä ajatuksissa, niin ei ihmekään, että asiat ovat huonosti eikä mitään hyvää tapahdu. Uskon vahvasti siihen, että negatiivisuus vetää puoleensa lisää negatiivisuutta. Tiedän esimerkiksi usean ihmisen, jotka jatkuvasti valittelevat sairauksiaan ja vaivoja kertyykin heille koko ajan lisää. Siksi helposti aletaankin puhua luulosairaudesta, eikä siinä ollakaan ihan hakoteillä. Tiedän myös ihmisiä, jotka ovat hyvin sairaita, mutta  jotka ovat myös pirteitä ja iloisia eivätkä paljon valittele. Viidentoista vuotta vatsakivuista kärsineenä tiedän, että mitä enemmän kiinnitän vatsaani huomiota, sitä kipeämmäksi ja oikukkaammaksi se tulee. Jos koko ajan pelkäisin, että kohta koskee ja tulee äkkihätä vessaan, niin varmasti tuleekin. Mutta kappas vaan, kun mahavaivani ovat vuosien saatossa vähentyneet ja helpottuneet, kun en ole niihin kiinnittänyt huomiota (ja mikäli muistan noudattaa kunnollista ruokavaliota). Tämän kevään suurin yllätys on ollut myös se, että allergiani on helpottanut huomattavasti. Olen pystynyt ensimmäisen kerran syömään omenaa, kiiviä ja jopa pähkinää ilman suun kutkutusta.

Sitäkin mietin, että onko ihmisillä todellakin asiat niin huonosti kuin he antavat ymmärtää. Joillakuilla ei tunnu olevan suhteellisuudentajua. Ei ainakaan niillä, jotka valittavat pikkuasioista sanomalehtien tekstiviestipalstoilla. Koirankakasta, sinisistä jouluvaloista  ja parveketupakoinnista valittaminen on klassikkoainesta, mutta joku keksi valittaa muutama viikko siitä, miten hitaasti ihmiset pakkaavat tavaroita kaupan kassalla. Jotakuta ärsytti se, että paikallisbussin matkustaja maksaa matkansa setelillä ja siihenkin menee aikaa. Kaikkea kummallista pikkuista valittamista sitä onkin. Yritä tässä sitten levittää rauhan ja rakkauden ilosanomaa ruttunaamaisille kanssaihmisille! Kaikesta huolimatta, peace & love!

Tummensin kirjoitukseni pääkohdat, jotta pointti tulee selväksi juuri niille ihmisille, jotka tahtovat hoitaa sen kaupassa pakkaamisen nopeasti ja jotka voisivat valittaa siitä, että kirjoitan liian pitkiä kirjoituksia.