Jouduin eilen täyttämään lomakkeen, johon piti merkitä ikäryhmä. Laitoin ruksin ruutuun 30-40 ja samalla hetkellä ystäväni, joka täytti omaa lomakettaan, sanoi: "Hyi mikä ikäluokka". Todellakin! Onneksi sitä on vielä   lähempänä kolmeakymppiä kuin neljääkymppiä, mutta toisaalta taas lähempänä neljääkymppiä kuin kahtakymppiä. Yäk, miten kammottavaa! En edelleenkään osaa suhtautua itseeni kunnon aikuisena enkä ikinä varmaan tulekaan suhtautumaan. En pidä mistään, mikä rajoittaa ihmisiä ja siksi minua ahistaa ja ärsyttää, kun joku sanoo, että eihän enää tämän ikäisenä voi jotakin tehdä! Miksei voi? Ai niin, kun sitten alkaa hirvittää, mitä muut ajattelevat! Olen ehkä ollut liikaa teinien kanssa tekemisissä, kun usein ajattelen, että "Mitä välii?"

Minulta kysyttiin viime juhannuksena, kuinka vanha olen ja aloin vastata tapani mukaan reippaasti: "Kolkyt..." ja sitten tuli pieni tauko, kun minun piti ihan miettiä minkä ikäinen olen. Kertooko se siitä, että yritän unohtaa ikäni vai siitä, että en välitä iästäni? Olen syntynyt loppuvuodesta ja minun on aina ollut hankala muistaa omaa ikääni, kun saman vuoden alussa syntyneet kaverini ovat aina olleet minua  ikään kuin vuoden vanhempia ja minulla on myös aina ollut paljon eri ikäisiä kavereita.

Eräs fiksu nainen, jonka kanssa juttelin, puki sanoiksi sen, mitä olin ajatellut. Hän sanoi, että nuorempana sitä kuvitteli, että aikuisena olisi jotenkin erilainen, mutta sitä onkin sisältä ihan samanlainen ja aika lailla ulkoisestikin. Ymmärsin täysin, mitä hän tarkoitti. Tottakai ihmiset muuttuvat, mutta on ollut äärimmäisen lohduttavaa huomata niin itsestä kuin toisistakin, että peruspiirteet eivät muutu. Tulikin mieleen sanonta "tavata vanha ystävä", mikä pitää sisällään ajatuksen siitä, että ystävä on a) fyysiseltä iältään vanha ja b) vanhastaan tuttu ja turvallinen, se sama ihminen kuin aina ennenkin. Kun itse oli lapsi, kaikki aikuiset (eli kaikki yli 20 v.) olivat tosi vanhoja ja niin aikuisia ja nyt kuin itse on aikuinen, ei pidäkään itseään kovin vanhana.

Olen huomannut, että ihmiset jakautuvat kahteen eri ryhmään ikääntymisasiassa. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka pitävät itseään vanhoina ja hokevat tuon tuostakin, että voi kun sitä oli silloin sata vuotta sitten nuori ja nätti ja hoikka. Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka eivät murehdi vanhenemista vaan pitävät itseään edelleen nuorina, nätteinä ja hoikkina ja hyvin usein ovatkin kahta jälkimmäistä. Ehkä ikääntyminen onkin enemmän asennekysymys kuin kysymys varsinaisesta iästä. Kaikki ne, jotka eivät ota turhia murheita joka kurtusta ja säilyttävät positiivisen elämänasenteensa, vaikuttavat  ja myös näyttävät nuoremmilta kuin kohtalotoverinsa, jotka valittavat joka vaivaa ja vatvovat elämän kurjuutta.

Kuulun siihen porukkaan, jonka edustajat edelleen pitävät itseään yhtä viehättävinä kuin vuosikymmen sitten ja jotka ovat omasta mielestään sitä mieltä, että eivät ole vanhentuneet päivääkään täytettyään jotain kakskyt vee. Myönnän kuitenkin, että  omaa ja toisten kurttuuntumista ei voi olla huomaamatta. Sanoin leikilläni eräälle miespuoliselle ystävälleni, että kai tässä pitää kohta botoxiin turvautua, jos mikään muu  ei tehoa. Hän pohdiskeli mökin kammarissa syntyjä syviä ja totesi, että jos sattuu olemaan kaunis, niin silloin on kovat ulkonäköpaineet ja varmasti paineita vanhenemisesta ja siitä, että pitää pysyä kauniina. Mutta jos on ruma, niin sitten on vain ruma. Miehinen näkökulma kaikessa suorasukaisuudessaan, mutta täysin paikkansapitävä!

Osuvimmin tämänhetkistä ajatustani ikääntymisestä kuvasi ystäväni tekstari, jossa luki jotain tähän tapaan: "En ota stressiä vanhenemisesta, siitä ei vaan saa puhua ääneen." Tottakai minä hyväksyn vanhenemisen, mutta jokin sisälläni on vähän ihmeissään. Mihin katosi kymmenen vuotta? Olenko tosiaan ihan oikeesti aikuinen? Citymarketin leipätiskillä nuori myyjä ojensi minulle ostokseni ja kysyi sitten "Saako olla muuta teille?" Hyvä etten kääntynyt katsomaan, että ketä hän teitittelee tai onko takanani kenties jokin hahmo, jota en näe. On ilmeisesti tunnustettava, että näytän vanhalta. Damn! Sen verran vanhanaikainen kyllä olen, että mielestäni toisaalta on hyvä, kun nykynuorilla on sentään käytöstapoja ja he kunnioittavat vanhempia ihmisiä. Teitittelyä pahempi on vain se "rouva", josta olen aiemminkin kirjoittanut. Toiseksi pahimpia ovat suoraan ikään liittyvät lausahdukset, kuten kosmetologilta "sinun ikäisesi naisen iho" tai vaatemyyjältäni "eikö tuo ole vähän liian nuorekas". Kaikkein viimeiseksi haluan kuulla lääkärin  kehotuksen alkaa pykäämään lapsia, kun biologinen kello tikittää. Tikittäkööt sisälläni vaikka aikapommi, minähän en lapsia tee vaikka munasoluni homehtuisivat!

En ole koskaan uskonut kronologiseen aikakäsitykseen ja tämä saattaakin olla syy siihen, miksi ikä ei ole minulle edes numero. Ikä ei ole minulle oikeastaan yhtään mitään muuta kuin luku, jonka avulla muut ihmiset sijoittavat minut tiettyyn ryhmään. Ja sitten päästäänkin niihin oletuksiin ja odotuksiin, joita ihmisillä on tietynikäisiä kohtaan. Koska olen "jo tämänikäinen", minulla pitäisi olla sitä, tätä ja tuota eli vakiintunut elämä ja kaikki siihen kuuluvat kommervenkit. Mutta hurlumhei vaan, eipäs olekaan!