Isänpäiväonnittelut kaikille isille, myös omalleni! Onnittelut vasta isäksi tuleville, tuoreille isille, etä-isille, ero-isille, koti-isille, yksinhuoltajaisille, papoille ja kaikille niille isille, joille en edes löydä määritelmää!

Lapsilla on tapana vertailla omaa isäänsä toisten isiin tyyliin "Meidän isä on parempi kuin teidän isä". Muistan itsekin lapsuudestani joitakin tällaisia vertailuja. Oma isä oli paljon parempi kuin muiden lasten isät  eikä muiden lasten isiä voinut edes verrata minun isääni, sillä hän oli niin erinomainen ja erityinen.  Kun oli murkkuiässä , niin isäkin oli ärsyttävä käpy, joka vain halusi rajoittaa elämää. Nyt aikuisena sitä on tajunnut, että minun isäni ei ole parempi kuin monen muunkaan isä, mutta hän on ainoa isä, joka minulla on.

Isä on ollut minulle itsestäänselvyys ja vasta tavattuani ihmisiä, joilla ei ole isää elämässään, olen tajunnut kuinka onnellisessa asemassa olen. Olen kiitollinen siitä, että isä on ollut elämässäni läsnä ja on edelleen, mutta kuinka pitkään, sitä en tiedä. Isäni on jo vanha mies, kahden vuoden päästä seitsemänkymmentä. Hän on aina ollut vahva, voimakas ja viisas, mutta ikääntymisen myötä hänestä tulee yhä heikompi eikä muistikaan toimi kuten ennen. On sydäntäsärkevää nähdä oman isänsä vanhenevan, sillä omia vanhempiaan tuppaa pitämään kuolemattomina. Hehän ovat aina olleet olemassa ja tulevat aina olemaan, eikö niin? Oi sitä onnellista lapsuusaikaa, kun en vielä ymmärtänyt mitä "Ystävä sä lapsien" -virressä tarkoitetaan kohdassa: "Siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää".

Muutimme parikymmentä vuotta sitten kuntaan, josta isäni oli kotoisin. Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja jos joku ei minua tuntenut, mainitsin isäni tai pappani nimen ja heti minut osattiin yhdistää sukuuni. Samalla kysyjä tiedostamattaan tai tietoisesti tuli määritelleeksi myös minut tietyntyyppiseksi ihmiseksi. Olen aina ahistunut kaikenlaisista määrittelyistä ja minua suunnattomasti ahistaa se, että minut määritellään sukuni kautta. Että koska isäni  ja perheeni on tällainen ja mummoni ja pappani tuollaisia ja kaikki neljä setääni (terveisiä vaan heillekin) sellaisia, niin minäkin olen tietynlainen. Kun aikansa on kapinoinut (sukuaan ja) vanhempiaan vastaan, huomaakin, että muistuttaa heitä enemmän kuin haluaisi. Ulkonäön olen onneksi perinyt äidiltäni, mutta kyllä vaan, näen itsessäni myös samoja piirteitä kuin isässäni. Geeneistäni puolet on tullut isältäni ja siksi minun onkin hyvä syyttää perintötekijöitäni monesta asiasta. Kiitti vaan iskä, neljännen polven merimies, sinun vuoksesi tyttäresi hinkuu alati maailmalle eikä osaa asettua mihinkään. Kaukomaiden kaipuu polttaa suoniani ja se on isäni vika tai ansiota, riippuu miten asian haluaa ajatella. Ja jos en voisi syyttää geenejäni, syyttäisin ympäristöä ja kasvatusta!