Kävin eilen hiihtämässä.  Se oli toinen kerta tänä vuonna ja se menikin huomattavasti paremmin kuin ensimmäinen kerta, joka oli aivan kamala. Verenmaku suussa, lihakset maitohapoilla ja pettymys siitä, miten huonossa kunnossa olenkaan, tekivät kokemuksesta kurjan. Ei lohduttanut edes se, että olen aikoinani ollut entisen kotipitäjäni Hippo-hiihtokisojen mestari monena vuonna (vaikka sarjassa olisi ollut muitakin hiihtäjiä minun lisäkseni).

Minun oli tarkoitus aloittaa hiihto kevyesti lämmitellen. Olin myös maalaillut mielessäni kuvaa siitä, miten ihanaa olisi, kun minä hiihtelisin ja mies lenkkeilisi koiran kanssa samalla (täällä on liikuntareitti, missä saa hiihtää ja myös ulkoiluttaa koiria). Noh, koira alkoi ulvoa ja huutaa kun olin suksilla, vaikka se ei muuten välitä hiihtäjistä ollenkaan. Siksi mieheni ehdotti, että hiihtäisin yhden lenkin ja ottaisin heidät kiinni toisella kierroksella. Kuulosti hyvältä, sillä lenkkihän on lyhyt, vähän alle pari kilsaa. Lähdin hiihtämään ja alussa menikin ihan hyvin. Jalkalihakseni ovat vahvat, joten luistelutekniikka sopii minulle. Kun tarpeeksi pitkään olin luistellut, alkoi sattua pakaroihin ja sisäreisiin. Vaihdoin perinteiselle, mikä vaatii enemmän käsivoimia. Kun käsilihaksiin alkoi sattua, vaihdoin taas luisteluun. Näin sujuikin hyvin jonkin matkaa, mutta sitten hiihtotyylin vaihtaminenkaan ei auttanut, kun joka lihakseen sattui yhtäaikaa. Ja mies ja koira olivat painelleet jo kauas. Kun tavoitin heidät, huusin: "Oottakaa", mutta kurkustani pääsi vain omituinen korahdus. Mieheni vitsaili jotain ja minä sivistyneesti vastasin: "V**tu tuu itte hiihtämään!". Minua niin ärsytti se, että olin rapakunnossa! Kotona venyttelin ja loppujen lopuksi olin tyytyväinen siihen, että olin saanut itseni ladulle.

Eilinen hiihtolenkkini täysikuun loisteessa liukkailla laduilla oli jo huomattavasti mukavampi ja sai minut innostumaan. Jos aion pitää itseni hyvässä kunnossa, on todella tehtävä jotain, eikä vain mietittävä, että pitäis tehdä jotain. Lenkkeily ja pyöräily ovat hyviä harrastuksia, mutta hiihtäessä huomaa tarvitsevansa vahvistusta koko kropalle ja varsinkin käsivarsille. Niiden paksuus kun ei ole suoraan verrannollinen voiman kanssa...

Ymmärrän täysin, miksi nuorempi polvi ei pidä hiihtämisestä. Tietokoneiden ääressä sipsimössööntynyt sukupolvi kun ei jaksa käyttää surkastuneita lihaksiaan. Hiihtäminen vaatii voimia ja paljon vaatiikiin. Vaikka minä käyn monta kertaa viikossa lenkillä ja pidän lihasvoimia yllä erilaisin harjoituksin, on hiihto minullekin rankkaa. Nykyisten lapsosten vanhemmat ovat jo sitä sukupolvea, jonka on ollut pakko hiihtää vain koulussa. Aiempien sukupolvien kun oli pakko hiihtää kouluun. Kielteinen asenne hiihtämiseen siirtyy lapsille jo ennen kuin lapset ovat ehtineet muodostaa oman käsityksensä siitä. Olen ehkä vanhanaikainen, kun myönnän pitäväni hiihtämisestä. Olen aina pitänyt siitä ja lapsenakin lähdin usein itsekseni hiihtelemään. Tahti ei ollut kova enkä nykyisinkään sivakoi kilpaillakseni itseni tai toisten kanssa vaan siksi, että hiihtäminen on kivaa ja lisäksi se virkistää, hoikistaa ja kasvattaa kuntoa. Samalla voi ihailla luontoa  ja mikä onkaan ihanampaa kuin kevätauringon paisteessa hiihtoretkellä tarkkailla luonnonilmiöitä ja välillä pysähtyä juomaan kuumaa mehua ja nauttia elämän pienistä iloista.