Kello 6.30 aamulla koira vinkuu ulos. Puen sateenkestävät vaatteet päälle, vedän hupun päähän ja raahaan vesisadetta inhoavaa beaglea hihnan perässä. Vettä tihkuttaa kuin joku suihkuttaisi sitä jättimäisestä sumutepullosta. Puiden lehdet roikkuvat apaattisina veden painosta ja keltaiset lehdet lätsähtelevät maahan. Lenkkarit kastuvat pikkuhiljaa. Kaikki on harmaata, paitsi vaaleanpunaisena hohtava taivaanranta. Aurinko nousee näköjään jossain hyvin kaukana, tänne asti se ei kuitenkaan paista. Tuleekohan aurinkoinen päivä kenties, mietin. Kävelen lammelle ja pysähdyn. Taivaanranta hehkuu  upean vaaleanpunaisena ja harmaiden pilvien reunat hohtavat oranssia kultaa. Väriloisto heijastuu hopeisena välkkyvään lammen pintaan, joka väreilee hiljalleen. Sorsapariskunta lipuu lammen halki. Juuri tuona hetkenä maailma on täynnä pelkkää kauneutta. Niin kaunista aamua en ole aikoihin nähnyt.

Tuona hetkenä rakastuin maailmaan ja siihen, että kaiken harmauden keskellä se tarjosi minulle kuvan, jota yksikään kamera ei pystyisi ikuistamaan ja jonka väriloistoa yksikään taiteilija ei pystyisi jäljittelemään. Luonto muistutti minua siitä, että syksy on sittenkin ihanaa aikaa. Olen nimittäin pettänyt syksyn, sillä minusta on tullut enemmän kesäihminen. Tämän aamun jälkeen aloin taas pitää syksystä. En tykkää kylmästä ja ahdistun, kun koko ajan palelee. Mutta miten ihanaa onkaan sytyttää kynttilät, möllötellä kotona ja tehdä jotain hyvää syötävää, kuten vaniljakreemillä täytettyä omenapiirakkaa.

 

 

Syksyinen metsä houkuttelee reippailemaan ja ihastelemaan  ruskaa ja muita luonnon ihmeitä. Viime viikonlopun sieniretki ei tuottanut kovin suurta saalista, mutta Mörri-Möykylle löytyi oivia sateensuojia joen varrelta.

 

Äiti Maa meitä sentään vähän sieniretkellä hemmotteli ja antoi meidän löytää hyvälaatuisen ja jokseenkin suuren koivunpunikkitatin.

 

Puutarhan antimet ovat syksyllä runsaimmillaan. Makeat tomaatit, omenat ja luumut kuin karkit ovat olleet pääasiallinen ravinnonlähteeni viime viikkoina. Silmänruokaa ovat tarjonneet  mummon ruusut ja daaliat.

 

Olen kiitollinen kaikesta kauniista, mitä maailmassa on, enkä koskaan lakkaa ihmettelemästä maailman upeutta. Minusta tuntuukin, että juuri tästä syystä minulle annetaan mahdollisuuksia nähdä ja myös kokea erityisiä asioita. Viime sunnuntaina majailin vanhempieni luona ja kun menin yläkertaan, huomasin ikkunassa jotain. Amiraaliperhonen  oli lennähtänyt ikkunaan. Amiraali, mistä lie lentänyt ja juuri minun ikkunaani parkkeerannut. Amiraaliperhoset eivät kestä rankkoja talvia ja kerroinkin siivekkäälle ystävälleni, että en minäkään kestä ja että minustakin olisi vallan ihanaa, jos voisin viettää talvet etelän  lämmössä. Amiraali kuunteli minua ja kun toivotin sille hyvää matkaa, mihin ikinä se sitten lentäisikään, se lennähti pois. Minulle kaikilla asioilla on syvempi merkitys ja mietinkin, että miksi kaikista maailman perhosista juuri amiraali tuli luokseni. Sillä oli ehkä jokin pieni viesti minulle tai ehkä se tuli vain tervehtimään minua ohikulkumatkallaan. Olin kiitollinen tuosta lyhyestä tuttavuudesta ja lausuin mielessäni maailmalle: "Kiitos, kiitos, kiitos, kaikista näistä ihanista pienistä yllätyksistä". Muistatko sinä, blogini lukija, olla kiitollinen pienistä asioista?