Onko joku muu kanssani samaa mieltä siitä, että tämä kesä on hurahtanut tosi nopeasti? Minun sisäinen kelloni tuntuu olevan pari viikkoa jäljessä... Kun istuin lauantai-iltana mökin huussissa, ihmettelin, että miksi joku on kääntänyt seinällä oleva V8-lehden kalenterin jo elokuulle. Nooo ehkä siksi, että on elokuu, tajusin hetken päästä. Kesän alussa tuntuu, että kesäloma on hurrrrjan piiiitkä ja meillä opettajilla se toki onkin. Mieli on täynnä suunnitelmia, toiveita ja odotuksia, mutta sitten yhtäkkiä puista alkaa tippua keltaisia lehtiä, viinimarjat ovat kypsyneet ja yöt pimenevät ja sitä huomaa, että kesä on vain hupsahtanut jotenkin kummallisesti ohi. Paperipinot odottavat järjestämistä, keittiön kaapit siivoamista eikä sitä kunnon dieettiä ja kuntoiluakaan tullut aloitettua.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Tämä kesä on mennyt käsittämättömän sukkelasti ja hirvittääkin ajatella, että mitenkähän nopeasti seuraava kesä sitten menee? Entäs sitten kun on vielä vanhempi? Lapsuuden kesät tuntuivat pitkiltä, mutta silloin aikakäsitys olikin erilainen. Lapsena sitä ei ajatellut ollenkaan tulevaisuutta ja toivoisin, että voisin lapsen lailla elää hetkessä ja olla ajattelematta tulevia tapahtumia. Nyt sitä vaan laskee päiviä ja viikkoja eteenpäin ja yhtäkkiä onkin jo syksy. Ei syksyssäkään mitään vikaa ole, mutta haluaisin vielä hetken aikaa tuntea auringon lämmön ihollani. Minulle kolmenkymmenen plusasteen lämpötila on juuri passeli ja nautin lämmöstä, koska olen kyllästynyt palelemaan. Ja minä todella palelen! Helteellä on ihanaa nukkua pelkällä pussilakanalla - talvella kun minulla on neljä peittoa, pyjama ja villasukat ja silti olen jäässä.

Tänä aamuna ilma oli syksyinen, kun taivas oli tummanharmaa ja vettä satoi kaatamalla. Ei tietenkään silloin, kun menin ulos vaan noin kilometrin jälkeen. Sitten oltiinkin beaglen kanssa alle sadasosasekunnissa likomärkiä ja kumpaakin ahisti. Mukavuudenhaluista beaglea ahisti kastuminen ja minua kastumisen lisäksi se, että enää ei voi mennä ulos topissa ja sortseissa vaan pitää turnuta päälleen ulkoiluhousua, takkia, lippistä (suojaamaan kampaus ja meikki) ja kohta villahanskatkin. Kesästä onkin tullut suosikkivuodenaikani sen takia, että inhoan palelemista. Olen aina pitänyt syksystä eniten ja kokenut, että syksy on minulle luontaisin ja kotoisin vuodenaika, mutta nyt syksyn tuleminen käy ahistamaan. Toki on ihanaa, kun saa kirkkaanväristen, kevyiden kesähepeneiden jälkeen pukeutua syysvaatteisiin, hommata jonkun kivan, lämpöisen neuleen, huivin, laukun tai jotain muuta vuodenaikaan sopivaa, on mukavaa käydä lenkillä, kun ei ole heti yltäpäältä hiessä, on kivaa laittaa kynttilöitä palamaan ja käpertyä viltin alle sohvalle mussuttamaan suklaata hyvän kirjan parissa... Mutta ne sateet ja kylmyys! Kura ja musta jää! En tykkää. 

Minulla on sellainen tunne, että kesäloma olisi hyvä aloittaa nyt. Nyt ehtisin levätä kunnolla, tehdä loputkin rästihommat ja kerrankin mennä virkeänä töihin. Mutta ei! Työt alkavat huomenna ja yritänkin nyt kovasti orientoitua siihen, että huomenna on istuttava skarppina koko päivän. Katsokaas kun koko kesäloman aikana ei ole tarvinnut olla kovinkaan skarppina. Paitsi  Nizzan reissulla lentokentällä turvatarkastuksessa ja viime viikolla kotitalousopettajien yhdistyksen kokouksessa, mutta sielläkin napakka sihteeri piti huolen, että pysyin esityslistassa. Minulle saattaa käydä ensimmäisinä työpäivinä taas niin kuin kaikkina aiempinakin vuosina, että olen fyysisesti läsnä, mutta henkisesti lillun vielä ihanissa kesälomamuistoissa. Kun kaupungin opetusjohtaja lausuu tervehdyssanat, kuulen korvissani vain meren liplatusta, kuljen Rivieran aurinkoisella rantabulevardilla, maistelen tryffelileivosta... Ja sitten havahdun siihen kylmään tosiasiaan, että loma on ohi ja joutilaat hetket historiaa.