Ystäväni väitti, että on tutkittu ihmisen olevan onnettomimmillaan kolmekymppisenä. Haluaisinpa nähdä sen tutkimuksen ja tieteellistä faktaa... Perusteluna oli kuulemma se, että kun nuoruudessa on ollut haaveita oman itsensä ja elämänsä suhteen, niin nyt huomaa, että ne eivät ole toteutuneetkaan eikä olekaan asettunut ihailemaansa roolimalliin. On kurjaa, jos jollekin on noin käynyt. On varmastikin katkeraa tajuta, että elämä ei ole mennyt niin kuin on haaveillut. Minun haaveeni ovat toteutuneet ja olen saanut  enemmänkin, mitä olen elämältä pyytänyt. Voin väittää, että juuri nyt olen onnellisimmillani. Minulla ei ole ollut roolimalleja, koska olen kulkenut aina omaa tietäni. En ole koskaan pitänyt erityisenä saavutuksena sitä, että omistaa jotain maallista hyvää. Talon tai auton saa, kunhan menee pankkiin ja hakee lainan. Minun suurin saavutukseni on se, että olen onnellinen ja tasapainoinen ja saan jakaa elämäni ihmisen kanssa, jota rakastan. Olen saavuttanut kaiken sen, mitä minun on tähän mennessä pitänytkin. En koe tarpeelliseksi verrata itseäni muihin, sillä elämä ei ole kilpajuoksu tai näyttelyareena. Tarkoitus ei ole ennen kolmeakymppiä saavuttaa kaikkea - mitä sitten jäisi loppuelämäksi? Unelmia, suuriakin, minulla on vielä ja niitä tulee aina olemaan enkä koskaan lakkaa haaveilemasta.

 

Monet järkyttyvät tajutessaan, että mittariin on räpsähtänyt kolmekymppiä  ja varsinkin naiset saattavat häpeillä kertoa ikäänsä. Joskus ajattelin, että kun ikäni vaihtuu kakkosella alkavasta kolmosella alkavaksi, niin en ilkeä kertoa ikääni kellekään. Nyt olen päässyt siihen vaiheeseen, että en ajattele ikääni sillä tavalla. Iälle kun emme voi mitään! Voimme kiristyttää ihoa ja ruiskuttaa myrkkyä otsakurttuihin, mutta se ei muuta syntymävuottamme. Minun ei tarvitse teeskennellä olevani nuori. Toki kiljaisen riemusta, kun minulta kysytään papereita tai kuten vakuutusyhtiössä, missä minua luultiin alle 26-vuotiaaksi. Kun asioiden laita selvisi, oli minun irtisanottava nuorisovakuutukseni! Nuoremmaksi luuleminen kohottaa itsetuntoa, mutta ennen kaikkea kertoo siitä, että olen huolehtinut itsestäni. Se on paljon kauaskantoisempi imartelu kuin sanat. Papereita minulta kysytään enää harvoin, mutta sen sijaan minua on alettu teitittelemään esim. kaupan kassoilla, mikä kertoo siitä, etten ole enää ihan teini. Mutta mitä sitten?

 

Tämän vuoden aikana olen lukenut monet kolumnit, joissa kolmekymppinen kirjoittaja pohdiskelee elämäänsä. Kirjoitusten sävy on poikkeuksetta negatiivinen ja se huolestuttaa minua. Minusta kun vanhenemisessa on paljon enemmän hyvää kuin huonoa. Enää ei tarvitse syynätä jokaista näppyä ja makkaraa eikä rypeä epävarmuuden suossa. Olen vielä nuori, kaunis ja notkea ja korkeintaan sitkistyn vanhetessani, enkä tarkoita nyt lihan laatua. Läpäisen ns. kynätestin kirkkaasti, en tiedä, mitä tarkoittaa huulipunan pakeneminen ja mietin, miltä tuntuu sitten, kun ryppyjä alkaa tulla tai miltä veltostunut iho näyttää. Monet kanssasisareni laskevat ryppyjään ja saavat niitä sen vuoksi lisää.  Enää minun ei tarvitse miettiä kuka ja mitä olen, vaan voin vain olla ja todeta, että tällainen minusta sitten tuli.

 

Elämä on mennyt hurjaa vauhtia, mutta millainen elämä? Ei todellakaan helppo, mutta niin täyttä elämää kuin elämä voi vain olla - iloineen ja suruineen. Mitään ei ole jäänyt tekemättä, mikään ei kaduta. Mutta mihin ihmeeseen vuodet katosivat? Onneksi kukaan ei kertonut, että elämä hujahtaa näin nopeasti ja yhtäkkiä ollaankin aikuisia. Eletään aikuisten elämää, käydään töissä ja silleen. Mutta se ei tarkoita, että elämä olisi muuttunut kurjemmaksi. Säännöllinen toimeentulo mahdollistaa monia asioita. Aikuisuus on tylsää vain, jos itse niin haluaa. Frederikin kolmekymppisen kertosäkeen kohta "takana on luja putki rilluvuosien" sopii minulle. Mutta niitä rilluvuosia on vielä edessäkin!

 

Olen kolmekymppinen ja ylpeä siitä! Olen aikuinen, mutta en liian aikuinen eikä minusta kai sellaista koskaan tällä mielenlaadulla tulekaan. Osaan kantaa vastuun päätöksistäni ja tehdä itsenäisesti omat ratkaisuni. En ole riippuvainen vanhemmistani, mutta olen kiitollinen siitä, että he ovat vielä olemassa. En usko ikäkriiseihin, vaikka pyskologisten teorioiden mukaan ne osittain pitävät paikkansa. Miksi minun pitäisi väen vängällä kehittää jokin kriisi, kun ei tunnu siltä? Kaikki on niin järjettömän hyvin. Monet kokevat kolmekymppisenä olevansa ikäloppuja, mutta minä koen, että elämäni on vasta alussa. Jos nyt jo tuntee itsensä vanhaksi, rumaksi ja rupsahtaneeksi, niin mitkähän on fiilikset kymmenen vuoden päästä?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

 

P.S. Olen siis vielä 29-vuotias, mutta jo kolmen viikon päästä olen siirtynyt uudelle vuosikymmenelle!