Aurinko paistoi kuumasti, ulkona tuoksui kesä: kuuma asfaltti, koivut ja saniaiset, tienpientareen kukat. Tuulenvire toi kostean henkäyksen kuin etelässä konsanaan. Iltapäivän leppeä hetki ei ollut paras aika lenkkeilylle. Beagle läähätti kieli pitkällä ja tajusin, että ilma on kumman painostavaa. Käännyimme takaisin kotiin, ettemme olisi läkähtyneet. Ihana kesä, näytä minulle vielä aurinkoa ennen syksyä, toivoin. Kotiin päästyäni vaihdoin koiralle raikkaan veden ja join itsekin lasillisen vettä. Jyrähtikö jossain ukkonen? Ei kai? Taivas meni pilveen ja kuulin kovemman jyrähdyksen. Tuulenvire nousi uhkaavasti ja kertoi minulle, että se tuo tullessaan ukkosen, kenties mysrkyn. Taivas pilvistyi ja taivaanrannan harmauteen sekoittui omituisen vihreä värisävy. Heijastuiko se metsästä? Ehkä. Lämmitin ruokaa ja istuin keittiön pöydän ääreen syömään. Välähdys ja jyrähdys. Nostin sälekaihtimet ylös, sillä halusin nähdä salamat paremmin. Vanha kansa kyllä neuvoi pysymään kaukana ikkunoista (ja kissoista) ukonilmalla, mutta kerrostalo on mielestäni aika turvallinen paikka seurata luonnonnäytelmää. Päätäni vihloi kuten aina ukkosella. Salamat löivät taivaanrannassa, näin niiden sähkövirran, joka iskeytyi johonkin muutaman kilometrin päähän kovasta jyrinästä päätellen. Sitten näin muutaman salaman, jotka valaisivat koko tienoon vaaleanpunaiseksi. Oli kummallisen pimeää, vaikka oli iltapäivä ja vasta hetki sitten aurinko oli paistanut kirkkaasti.

Siinä keittiön pöydän ääressä, beagle tuhisemassa lämpimästi jalkaani vasten, minulla oli turvallinen olo. En pelkää ukkosta vaan päinvastoin pidän siitä, kunhan saan seurata sitä jossain turvallisessa paikassa. Vähän ajan päästä kuulin, että trombi oli pyyhkäissyt Uuraisilla leirintäalueen matalaksi ja ihmisiä oli loukkaantunut. Säälin heitä ja rukoilin kaikille paikalla olleille enkeleitä suojaksi. Rukoilin myös kaikkien niiden puolesta, jotka olivat Asta-myrskyssä kärsineet materiaalisia tai henkisiä vahinkoja. Joillakin oli kaatunut hehtaareittain metsää, jonkun auto on rusentunut kaatuneen puun alle ja jonkun talosta oli peltikatto rullaantunut kuin alumiinifolio.

Myrsky muistutti siitä, että me ihmiset emme sittenkään pysty hallitsemaan maailmaa, vaikka niin kuvittelemme. Kaikki asiat eivät ole omissa käsissäme, vaan on olemassa jokin meitä suurempi voima, mikä se sitten kenellekin henkilökohtaisesti on. Luulen, että maailmankatsomuksesta riippumatta jokainen ihminen tunnustaa luonnon mahtavuuden. Jotkut ovat taipuvaisia ajattelemaan, että luonnonvoimien taustalla on vielä jokin suurempi voima, mutta ei mennä nyt tällaiseen uskonnollis-filosofiseen pohdiskeluun. Joka tapauksessa luonnonvoimat ovat ihmistä vahvempia ja välillä luonto näyttää meille, että me olemme kuitenkin aika pieniä ja mitättömiä tässä maailmankaikkeudessa. Tuhoamme surutta kallisarvoista planeettaamme ajattelematta seurauksia. Ihmiset kuvittelevat voivansa tehdä Äiti Maalle mitä vaan, mutta mitä sitten, kun Äiti Maa antaakin takaisin myrskyn tai muun katastrofin muodossa?

Olen valmis ottamaan vihat niskoilleni siitä hyvästä, että tavallaan syytän ihmisiä myrskystä. Mutta jos joku haluaa minut lynkata, niin pakenen Leppävaaran hippileirille, jossa useampi sata ihminen on samaa mieltä kanssani. Minua tietysti harmittaa kaikkien niiden puolesta, joille myrsky on aiheuttanut menetyksiä. Olen silti tyytyväinen siitä, että Äiti Maa välillä näpäyttää meikäläisiä. Miten kummassa ihmiset oppisivat kunnioittamaan luontoa ja elämään sovussa sen kanssa? Me kaikki emme voi ryhtyä täyshipeiksi tai penttilinkoloiksi eikä meidän tarvitsekaan. Kunhan vain kunnioittaisimme Äiti Maata ja soisimme sille kiitoksen kaikesta hyvästä, mitä se meille antaa ja edes pienillä käytännön teoilla  auttaisimme sitä.