Parin viime vuoden aikana olen kuskannut suuren määrän tavaroita kierrätykseen. Aika monta pussillista on lähtenyt lumppuihin, SPR:n kirppikselle tai Mikkelin löytöeläintalolle, itsepalvelukirppikselle tai koulumme kuvataiteen ja teknisen työn tarpeisiin. Kenkiäkin olen heittänyt pois, sillä risat ja kuluneet popot eivät paljoa ilahduta. Kaikki ylimääräiset kipot ja kupit ovat löytäneet tiensä kirppikselle ja mikä mihinkin. Roskiinkin olen joutunut jotain heittämään, mutta hyvin vähän. Edelleenkin käyn tavaroitani läpi ja mietin, mitkä esineet ovat minulle todella tärkeitä. Raaskin vihdoin ja viimein heittää pois kuusitoista vuotta vanhan Leviksen t-paidan ja korokepohjakengät, jotka olivat muodissa kesällä -97. Vaatteet ja kengät ovat minulle investointeja, sillä onhan lähes koko maallinen omaisuuteni niissä kiinni, enkä siksi mielelläni heitä vaatteita pois. Mutta kun huomaa, että kaapissa on kasa kulahtaneita t-paitoja viime vuosituhannelta, on aika päivittää tyyliä.

Kummasti olo on keventyntyt, kun olen luopunut kaikesta epämääräisestä roinasta. On ollut yllättävän helppoa luopua tavaroista ja jopa kengistä, mutta miten kummassa saisin samanlaisen inventaarion tehtyä pääni sisällä. Miten saisin heitettyä kaiken turhan pois? Kaiken sellaisen, joka vie vain tilaa kovalevyltäni ja mistä ei ole mitään hyötyä. Kaikki turhat riidat, loukkaukset, pahat sanat, miksi ne ovatkin niin syvällä mielessäni. Voisinko vain kerätä kaikki ikävät muistoni muovipussiin ja tyrkätä UFF:in laatikkoon? Oli helppoa päästää irti  vuonna 2004 kirppikseltä ostetusta bilepaidasta, mutta läheskään niin helppoa ei ole päästää irti siitä loukkauksesta, jonka eräs läheiseni sanoi minulle tuona samaisena kesänä.

Kuinka paljon kevyempi olo olisikaan, jos pystyisi antamaan anteeksi  ja unohtamaan. Kuinka paljon helpompaa olisi olla, kun sielun taakka kerättäisiin pois ja siitä tehtäisiin Tekevät-säätiön toimitiloissa  trasselia ja imeytysmattoja kuten lumpuistani. Monet meistä (myös minä silloin tällöin) vatvovat vuosien takaisia asioita eivätkä ymmärrä, että se ei hyödytä mitään, kuluttaa vain. Olen joskus herkutellut ajatuksella täysin tyhjästä aloittamisella. Ajatuksella siitä, että yhtäkkiä elämäni muuttuisi ihan täysin, asuinpaikkani, tuttavapiirini, työni, ihan kaikki muuttuisi kuin taikaisukusta. Joskus epätoivon hetkinä tuo ajatus oli oikein kutkuttava, sillä arvelin, että kun kaikki olisi uutta, olisi elämäkin helpompaa. Mutta valitettavasti vaikka kaikki muuttuisi, ei sielun taakka mihinkään katoaisi. Sille täytyy tehdä itse jotain, juuri nyt, tässä ja nyt. Jotkut kerryttävät kaikkea ikävää mieleensä koko elämänsä ajan eivätkä päästä irti entisistä kun uudet asiat jo hyökkäävät päälle. Ei ihmekään, että monet voivat niin pahoin. Mutta jospa vain päästäisi irti kaikesta siitä, mikä meitä sitoo? Jospa vain huokaisisi syvään ja kuvittelisi, että huolet ovat perhosia, jotka lentävät kauas pois.