Nyt on isojen, kännisten ja mölyävien ihmisten kiintiö täynnä! En tarkoita tällä Dirty Deeds Indeedin kokoonpanoa, vaan eilisen illan yleisöä Jyväskylän Red Neckissä. Niille, jotka eivät tiedä, mikä Dirty Deeds Indeed on, kerrottakoon, että kyseessä on tribuuttibändi, joka soittaa Bon Scottin aikaisen AC/DC:n biisejä. Bändin tarkoitus ei ole coveroida ja apinoida, vaan soittaa omalla rouhealla tyylillään. Ja tottavie, nyt kun livenä pääsin Dirty Deeds Indeedin näkemään, niin täytyy todeta, että meininki oli rouheaa.

http://www.dirtydeedsindeed.com

Minulla on niin syvät suhteet AC/DC:hen, että vähän hirvitti, miltä Dirty Deeds Indeed mahtaa kuulostaa. Viime viikon AC/DC-livekokemuskin oli sen verran tuoreessa muistissa, että olin hieman skeptinen DDI:iä kohtaan. Eilisen keikan ensimmäiset kaksi minuuttia riittivät vakuuttamaan minut siitä, että äijillä on homma hanskassa. Showmeiningistä vastasi pääasiassa laulaja Timo Heinonen. On sääli, että Timppa ei ollut käytettävissä vuonna -80, kun Bon Scottille etsittiin seuraajaa, sillä hän olisi täyttänyt rokkikukon tiukat housut erinomaisesti, omalla tavallaan. Heinosen rokkikukkous on sisäsyntyistä, sillä sitä maanista menoa ja katsetta ei voi opetella. Jos joku keikalla olleista kiinnitti huomiota silmien paloon ja pilkkeeseen esim. Let there be rockin aikana, niin hän tietää, mitä tarkoitan. Eikä opetella voi sitä leveää hymyä, joka saa minut toisessa todellisuudessa Dirty Deeds Indeedin backstagelle... Mutta ei siitä sen enempää. Kaukana Heinosen perässä tulevat wannabeglamrokkarit, joille rock'n roll on sitä, että ostetaan kitara ja pillifarkut, vedetään kajalia silmiin ja tupeerataan tukka kasarihevityyliin. Hiuksissakin jäävät nuo pikkurokkarit ja jopa Dee Sniderkin kakkoseksi, Heinosen hiuspehkohan ei esittelyjä kaipaa! Erityisen ihailtavaa on, että Heinonen ei matki Bon Scottia, vaan laulaa ja esiintyy täysin omalla energisellä tyylillään, mutta ottaa yleisön ja biisit haltuun yhtälailla kuin esikuvansa.

Red Neckin yleisö koostui pääasiassa keski-ikäisistä miehistä ja tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi sen äijäköriläsjoukon keskellä, olkoonkin, että minusta lähti aika kova ääni. Ja kerran näytin keskisormea päin naamaa eräälle iian läheiseksi yrittävälle miehelle. En osaa oikein objektiivisesti arvioida yleisön innokkuutta, sillä pienessä kapakassa on pikkuisen erilainen fiilis kuin stadionilla. Mutta matemaattisesti suhteutettuna voin sanoa, että  Red Neckin kaljahuuruinen yleisö oli yhtä hyvin mukana eilisellä Dirty Deeds Indeedin keikalla kuin Ratinan stadionin AC/DC:n keikan 30 000 ihmistä ja Simo Frangen sinapinvärisessä puvussa.

Olin sen verran hurmoksessa, etten saanut painettua mieleeni keikan settiä, mutta henkilökohtainen suosikkini oli ehdottomasti Highway to Hell. Se nyt sattuu olemaan lempibiisini ja kännykkäni soittoäänikin. Dirty Deeds Indeed onnistuu tavoittamaan AC/DC:n alkuperäisen fiiliksen jammailevissa biiseissä kuten Bad Boy Boogiessa. AC/DC:n alkuaikojen biisien viehätys on juuri soitannon rosoisuudessa ja hiomattomuudessa eikä Dirty Deeds Indeedkään turhia koreillut. Yksinkertainen komppi niin rummuissa kuin bassossakin, kitaranvingutus ja laulun omaperäisyys olivat Bon Scottin aikaisen AC/DC:n toimintaperiaate ja samalla periaatteella tykittää Dirty Deeds Indeedkin, viimeiseen kitaransointuun asti. Eilisen keikan päätti virkistävä rockabillyrevitelmähelmi Rocker, joka palautti mielen rock'n rollin juurille ja alkulähteille ja sai minut hytkymään vielä kotimatkallakin.

AC/DC:n ja sen tribuuttibändien keikkasettejä on vaikea objektiivisesti arvioida, sillä kaikki AC/DC:n biisit ovat niin hyviä, että on sama mitä bändit soittavat, kun jengi joraa kuitenkin testosteronihöyryissään. Toki vain tosifanit tunnistavat vanhempaa tuotantoa ja kiljuvat riemusta, kun ilmoille kajahtaa Sin Cityn kaltainen harvemmin kuultu biisi. Dirty Deedsille kunnia ja kiitos siitä, että se soittaa näitä harvinaisuuksia! Luulen, että yleisö tulee Dirty Deeds Indeedin keikalle kuuntelemaan tunnetumpia klassikoita ja eilisellä keikalla olikin huomattavissa että tiettyjen biisien aikana yleisö villiintyi entisestään.  Juuri kun luulin, että pojat ovat pistäneet parastaan Girls Got Rhytm'ssa, alkoi Let there be rock, jonka alkutahdit kuulostivat siltä, kuin sata naulapyssyä olisi karannut takomaan peltikattoa. Encorena soitettu T.N.T. kirjaimellisesti räjäytti yleisön ja vissiin meikäläisen tärykalvotkin. Unohtui nimittäin korvatulpat kotiin... Sen verran lähettäisin kaverini kanssa Timpalle terveisiä, että ei tarttis laulaa ihan niin korkeelta ja kovaa, kun siinä menee korvat. Mutta jumaliste jos äijälle on suotu noin mahtavat äänijänteet, niin mitäs meidän korvista!

AC/DC-tribuuttibändejä on perustettu ympäri maailman, mutta Dirty Deeds Indeed lunastaa paikkansa nimenomaan kunniaatekevänä yhtyeenä. Niinkin suuren ja mahtavan bändin kuin AC/DC:n suoralla imitoinnilla tekisikin vain pellen itsestään. Sen kummemmin Bon Scottin kuin Brian Johnsoninkaan ääntä ei voi matkia eikä kukaan pysty matkimaan tuhannen voltin voimalla kitaroivaa sähköjänis-Angusta. En lähtisi vertaamaan Dirty Deeds Indeediä muihin vastaaviin bändeihin, sillä jokainen soittaa omalla tyylillään. Ja loppujen lopuksihan tyyli on vapaa, kunhan jengillä on vaan hauskaa ja rokki soi!