Sain muutama viikko sitten postin mukana avoimen yliopiston opinto-oppaan. Olin ilmoittautunut opiskelemaan suomen kielen approbatur-opintojen täydennyspakettia. Olen approni jo aikanaan tehnyt, mutta luokanopettajien vaatimusten mukaan suoritettuna sitä ei voi hyväksyä sellaisenaan vaan sitä täytyy täydentää. Tänä syksynä olen vakaasti päättänyt, että saan suorituksia tehtyä. Viime vuonna kun en opinnoissani kovinkaan ahkera ollut... Mutta ei siitä sen enempää!
Syksyn ensimmäiselle luennolle varustauduin kaivamalla laatikostani käyttämättömän Snoopy-vihkon, pakkaamalla penaalin laukkuun ja valitsemalla sopivat vaattet. Vaatteiden valinta olikin erityisen tärkeää, sillä syväjäädyn aina luentosaleissa ja vaatteiden valinnassa piti huomioida myös se, että pitää istua paikallaan lähes kolme tuntia eli oli syytä valita mukavat vetimet. Lisähaastetta vaatteiden valintaan toi se, että luento päättyi vasta illalla ja minun piti kävellä yliopistolta keskustan bussipysäkille. Varustauduin luennolle myös vilkaisemalla opinto-opasta tuntia ennen luentoa ja löysin kohdan, jossa sanottiin, että äännerakenteen tehtävät tulee palauttaa ensimmäisellä luentokerralla. Siinä vaiheessa kiittelin asuvalintaani! Olin päättänyt laittaa mustan säkkimäisen neuleen, jonka sisään voisin kaivautua luennoitsijan kysellessä tehtäviä. Erityisen noloa tässä on se, että opettajana valitan oppilaille siitä, jos läksyt on tekemättä. Sanon myös aina lisäkommenttina sen, että ei myöhemmässä elämässä ope ole muistuttamassa tärkeiden juttujen palautuspäivistä. Mietin tietenkin hyvin realistisesti, että saattaisin ehtiä tekemään tehtävät tunnissa. Realistisuus karisi, kun katsoin tehtäviä ja kirjallisuusluetteloa... Luennoitsija antoi meille hylkiöille kolme viikkoa armonaikaa tehdä tehtävät ja olin syvästi helpottunut. Eikä minun tarvinnut edes piiloutua puseroni alle!
Olen luentosalien penkkejä kulutellut sen verran ahkerasti, että en jaksa hikuilla enää tässä elämänvaiheessa. Toki suhtaudun opintoihini vakavuudella, mutta pingottaa en jaksa. Arvasin, että paikalla on ihmisiä, joilla on hankittuna oheiskirjallisuutta ja jotka muuten vaan ovat niin pirun päteviä. Minä kaivoin laukusta Snoopy-vihkon ja penaalin, josta vierähti pöydälle huultenrajauskynä, kun olin kynää kaivamassa. Tunsin itseni posliinikupiksi norsulauman keskellä. Miksi aina kaikki muut vaikuttavat paljon pätevimmiltä ja viisaammilta? Tätä pohdin, kun sulloin rajauskynän takaisin penaaliin ja varmistin, ettei huulipuna ei pääse vierähtämään pöydälle.
Luennoitsija kertoi aluksi opintojen sisällöstä ja sitten pääsimmekin kielioppiin. Luentomateriaalin kansilehti näytti pelottavalta. Siinä oli kummallisia sanoja kuten morfeemi, deklinaatio ja konjugaatio. Aivoissani alkoi raksuttaa hämärästi ja takauduin yläasteen äidinkielen tunneille, joita piti jokseenkin säälittävä hissukkanainen. Ei ihmekään, jos en muista käsitteitä! Yläasteen muistikuvista siirryin lukion tunneille, millä taisin jotain oppiakin - kiitos mahtavan opettajan. Lopulta takaumani vei minut yliopiston luennoille. Näin itseni istumassa seitsemän vuotta sitten luentosalissa kuuntelemassa kuivakkaa luennoitsijaa ja miettimässä, milloin on seuraavat opiskelijabileet. Ne Halloween-bileet olivat ikimuistoiset ja neljän tytön juusto- ja viini-ilta... Se juustopiirakka oli mielettömän hyvää... Ja ne hedelmäbileet, kun opintotuella ostettiin kalliita hedelmiä ja dippailtiin suklaa-, toffee ja vaniljakastikkeisiin... Mutta mikä ihme oli morfeemi?
Morfofonologia-sana oli tosi pelottava eikä siitä tullut mieleeni muuta kuin Lancomen Renergie Morpholift -voiteet... Voiko todellakin seitsemässä vuodessa unohtaa näin lahjakkaasti kaiken oppimansa? Jos voi, niin silloin ei kannata mitään opiskellakaan! Luennon edetessä muistini alkoi palailla pätkittäin ja aloin innostua aiheesta. Opiskeluintoa säätelevä tumake aivoissani aktivoitui jälleen. Se aivojen osa onkin ollut minulla hyvin vahva ja olen jostain syystä nopea oppimaan. Teimme tehtäviä ja teinkin niitä erityisen vauhdikkaasti. Piti tunnistaa tekstistä valittujen sanojen sanaluokka eli tehtävä oli hyvin simppeli. Tuli tehtävien tarkistamisen aika ja luennoitsija alkoi kysyä järjestyksessä vastauksia. Tajusin epävarmoja vastauksia kuunnellessani, että ihan suotta pidin toisia paljon pätevämpinä... Kun eivät noin yksinkertaisia asioita tajunneet! Aikuisopiskelussa on se hyvä puoli, että enää kilpailee vain itsensä kanssa. Aikuisopiskelussa on myös paljon muita hyviä puolia. Ei tarvitse miettiä, onko rahaa ostaa jokin kirja vai ei, ei tarvitse olla tilivelvollinen kenellekään omista opinnoistaan ja mikä parasta, enää ei tarvitse vastata kysymykseen: "Milloin valmistut?".
Kommentit