Armottoman vitutuksen vallassa lähdin töistä ja tapani mukaan laitoin autossa radion päälle. AC/DC:n Stiff upper lip alkoi soida samantien enkä olisi keksinyt muuta biisiä, joka sopi fiiliksiini niin hyvin. Olin aamulla heräillyt kaikessa rauhassa viettämään opetuksetonta päivää eli suomeksi sanottuna vapaapäivää. Eli tarkennettuna päivää, jolloin herään aikaisin ja teen opintojani, hoidan kotitöitä ja kaiken maailman tärkeitä asioita. Olin jo viikon verran suunnitellut, että lähden tänään  pyörähtämään kaupungilla. Elän minuuttiaikataululla ja siksi minun on suunniteltava elämäni ja menoni tarkkaan enkä siltikään ehdi tekemään puoliakaan siitä, mitä tahtoisin tai mitä minun pitäisi ehtiä. Kun tulin koiran kanssa reippaalta aamulenkiltä, huomasin, että koulusihteeri oli soittanut juuri minuuttia aiemmin. Soitin takaisin ja neljän tunnin sijaisuusnakkihan siitä napsahti. Ai että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää ja että saan vielä ekstrarahaa sijaisuuksista? Toki olen kiitollinen työpaikastani ja onhan ylimääräinen rahakin tervetullutta, mutta raha ei korvaa menetettyä aikaa.

Stiff upper lip'in soidessa ajelin kaupungille ja yritin keskittyä ajattelemaan positiivisesti. Soitin miehelleni, että minulla saattaa muutama tunti vierähtää, kun en ole aikoihin kaupoissa pyörinyt ja että aion hoitaa kerralla kaikki ostokseni. ja ihan vaan ihastella tavaroita Joululahjojahan minulla ei ole enää tapana ostaa, mutta koska on olemassa sellaisia ihmisä, jotka eivät tajua tätä, niin joudun heille jotain hankkimaan. Lisäksi minulla oli ostoslistassa muutama muukin ihan oikeasti tärkeä juttu, kuten meikkivoide ja joulukorttiaskartelutarvikkeita, pumpulia sekä Villeroy & Bochin New Wave -tuikkukipot.

Lopullisesti vitutus katosi, kun astuin Sokoksen ovista sisään. Imin huumaavaa hajuveden tuoksua jokaiseen keuhkorakkulaani ja hymyilin rakkailleni: Chanelille, Diorille,  Yves Saint Laurentille sekä Nina Riccille, jonka tuoksua supsautin ihan testimielessä. Tai jos rehellisiä ollaan, niin supsautin sitä huvikseni! Mikä ihana tunne onkaan astua tavarataloon, joka on täynnä kaikkea ihanaa ja houkuttelevaa. Jokainen himoshoppaaja tietää, mitä tarkoitan ja Himoshoppaaja-kirjoihin tutstuneet ovat saaneet lukea  yksityiskohtaisia kuvauksia tuosta ihmeellisestä tunteesta. Nykyisin osaan hillitä ostosvimmaani ja olenkin hyvin ylpeä itsestäni. Mutta taistelua se vaatii! Ainoana ylimääräisenä ostoksena mukaani tarttui pinkit mokkahansikkaat ja nekin ostin sen takia, että sain Sokosen keräilykortin täyteen. Täyttä korttia vastaanhan saa 20 euron arvoisen lahjakortin, että kyllä tuli taas säästöä!

Katselin kaupoissa liikkuvia ihmisiä ja mietin, kuinkahan monella on joulustressi. Nuo kaksi sanaa eivät mielestäni kuulu yhteen ja ostinkin Taito Shopista pinssin, jossa luki "joulu ilman stressiä". Katselin tavarapaljoutta ja pohdin, että miten ihmiset voivat aina vaan ostaa ja ostaa uutta tavaraa... Kuinka moni saakaan tänä jouluna lahjaksi turhaa roinaa ja arvotonta krääsää. Ja niitä Pandan Juhlapöydän konvehteja, joista olen jokusen kerran aiemmissa kirjoituksissa maininnut. Ovathan kaupat täynnä kaikkea kivaa ja kyllä minäkin myönnän hypistelleeni yhtä sun toista tuotetta, ilman että ostin niitä edes itselleni. Jos jotain ostan, niin ostan joulun jälkeen alennusmyynnistä. Paitsi ne tuikkukipot, jotka olivat jo nyt 20 % alennuksella.

Minulla ei ollut kiire mihinkään ja siirsin nälkäänikin ekokaupasta ostamallani karpalopatukalla. Mutta kyllä niitä kiireisiä ihmisiäkin riitti. Ihmisiä, jotka pää kolmantena jalkana ja verenpaine korvissa kohisten juoksevat lahjojen ja kaiken muun perässä. Eivätkö ihmiset voisi vain olla iloisia näin joulun alla? Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto, voi kunpa olisikin!  Kotiin päin ajellessa kuuntelin Elviksen joululevyä ja muutaman tunnin takainen vitutus oli vaihtunut hymyyn. Kotona minua oli kurmeeruoka odottamassa, kun mies oli tehnyt uunimakkaraa (paprikalla ja tomaatilla höystettyä ja juustolla kuorrutettua) ja keittänyt makaroneja. Olisiko minulla enää mitään syytä olla olematta kiitollinen?