Joulu on täynnä perinteitä. Ne tuovat turvaa muuttuvassa maailmassa - vaikka mitä tapahtuisi, niin joulu tulee joka vuosi. Perheessämme on vietetty joulua vuosikymmenet samalla kaavalla. Pieniä muutoksia on tehty, kuten se, että kinkun kanssa ei tarjota enää luumuja ja herneitä vaan tänä vuonna omena-palsternakkapaistosta. Ja että itse valmistamiimme joulukukka-asetelmiin ei laiteta enää hyasintteja, koska ne aiheuttavat minulle hengitysvaikeuksia. Aikamoinen muutos oli sekin, että kuuseen laitetaan kynttilät jo aatonattoiltana, kun ennen ne on viritetty aattoaamuna. Suurin muutos on ollut se, että emme jaa lahjoja. Aatto sujuu hyvin ilman pakettien availuakin, kun keskitymme joulun rauhaan ja yhdessäoloon.

Olen sellainen tyyppi, jonka mielestä arki on käsittämättömän tylsää ja rutiinit kirosana. Vuosia sitten mietin, että en haluaisi koskaan viettää muunlaisia jouluja kuin mitä perheessämme vietetään. Mutta jostain syystä olen orientoitunut siihen, että nämä joulut eivät ole ainoanlaisia jouluja. Voisin viettää jouluni Thaimaassa tai vaikka Pariisissa ja joulu se olisi silti, sillä joulu on sydämessäni. Voisin viettää joulun mieheni kanssa kahdestaan tai isolla ystäväporukalla. Ehkä kaipaisinkin jonkinlaista vaihtelua jouluun. Kun jo kolmen vuosikymmenen ajan olen viettänyt joulua lähes samalla tavalla ja kuunnellut joka joulu samat jutut...

Aamulla kun olemme koristelleet kuusen, ihailemme sitä ja äiti muistuttaa, miten nätti se latvakuusi oli vuonna -86. Hautausmaalla käynnin jälkeen joku toteaa, miten mahtava kinkun tuoksu uunista tulee. Jouluaterialla isä tarjoaa minulle rosollia ja lohta ja taivastelee, etten syö niitä. En syö, kun en ole koskaan syönyt. Joulupöydässä arvioidaan kinkun suolaisuus ja isä intoutuu muistelemaan laivoilla viettämiään jouluja. Hän myös muistuttaa, että pitäisi olla kotikaljaa ja äiti tuhahtaa, että eihän meillä ole ikinä ollut. Ja minä muistutan, että kerran ostettiin kaupan kotikaljaa, mutta sitä ei kukaan juonut. Jossain vaiheessa joku ottaa puheeksi tiernapojat ja äiti alkaa muistella Oulun tiernapoikaperinnettä ja sanoo, että ihan parhaat tiernapojat olivat ne, joissa esiintyi Jamppa Tuominen. Kun vatsat ovat pömpöllään kinkkua, lähdemme ulos hetkeksi. Joku toteaa, että onpa hiljaista, kun yhtään autoa ei liiku tiellä. Ja jos liikkuu, niin kylläpä siinä riittää kummastelua, että kuka on aattoiltana liikkeellä! Jos taivas on kirkas, isä tiirailee tähtiä ja selostaa, missä näkyy Kassiopeia ja Andromeda ja kyselee, että jaahas, missäs on joulun tähti. Jos on pilvistä, hän harmittelee, että tähtiä ei näy. Illalla istuskelemme olohuoneessa ja aiempina jouluina olemme harmitelleet sitä, että aattoiltana ei tule mitään kivaa elokuvaa televisiosta. Tänä vuonna varauduimme ja hankimme DVD-soittimen ja muutaman jouluaiheisen filmin. Meillä on ollut tapana juoda aattoiltana kahvit ja kattaa pöytään hienoimmat porsliinikupit ja tarjota sen seitsemää sorttia leivonnaisia. Äiti ihastelee, että kuinka kahvi maistuukin niin hyvälle kunnon kupeista. Minä en yleensä juo kahvia, mutta jouluaattoiltana juon ja äiti kommentoi, että sellainen tapa tuolla tytöllä on ollut pienestä pitäen ja minusta tuntuu, että taannun yhdeksänvuotiaaksi. Puoliyö kun lähestyy, kokoonnumme televisioon ääreen katsomaan paavin joulutervehdystä Vatikaanista ja  minä hoen "Urbi et orbi, urbi et orbi, onko se se urbi et orbi"  kun en ikinä muista, liittyykö Urbi et orbi -tervehdys jouluun vai mihin se liittyi. Muistan myös mainostaa, että olen käynyt Vatikaanissa. Kun olemme menossa nukkumaan, isä sanoo, että nuku sitten aamulla pitkään ja tunnen taas olevani yhdeksänvuotias.

Joulupäivänä odottaa joulupäivällinen miehen mummolassa, mihin kokoontuu koko suku. Siellä päivitellään, kuinka lapset ovat kasvaneet ja kysellään, onko pysytty terveenä ja onko töitä riittänyt. Syödään kinkkua ja laatikoita ja rosollia ja minä sievästi hymyillen kehun ruokia, kun en voi paljastaa, etten pidä jouluruoista. Kinkku on kyllä hyvää, mutta eivät ne  muut jouluruoat niin kovin kummoisia ole. Minulle tuputetaan lisää ruokaa ja kummastellaan, miten vähän syön. Joudun taas selittämään, että suolistossani olevien kiinnikkeiden takia en voi syödä suuria annoksia ja minä kummastelen, että on se vaan ihme, kun viidentoista vuoden ajan olen yrittänyt tehdä vaivaani tiettäväksi eikä kukaan sitä vieläkään tajua. Jälkiruokajoulutorttua syödessäni tekisi mieli sanoa, että suomalaiset joululeivonnaiset eivät ole juurikaan mistään kotoisin... Rasvaiseen, jauhoille maistuvaan taikinaan leivottu luumuhillolla täytetty torttu toki menettelee minunlaiselleni sokerirotalle, mutta ah, miten nauttisinkaan ranskalaisesta, suklaisesta jouluhalosta puhumattakaan italialaisesta hedelmillä ja vaniljalla täytetystä runsaasta panettonesta!

Jouluna mieleni on hyvä, lämmin ja hellä ja siksi en kiristele hampaitani vaikka kuulen yhdet ja samat  jutut. Olen onnellinen näistä jouluista, joita saan viettää. Olen joskus ollut joulunegatiivinen ja ahistunut jouluvalmisteluista, jouluruuista, ylettömästä suklaan syömisestä, lahjoista tai siis siitä pelosta, että saan lahjaksi jotain tyhmää krääsää. Tämän vuoden jouluvalmistelut ovat sujuneet leppeästi ja stressittä ja uskon, että joulustakin tulee ihana. Tänä aamuna käytimme vanhempieni kymmenvuotiasta saksanpaimenkoiraa lääkärissä ja minulla oli pelko, että entäpä jos tämä on koiran viimeinen joulu. Koira oli kunnossa ja pelkoni hälveni. Mutta kytemään jäi ajatus siitä, että entäpä jos itse tietäisin, että tämä on viimeinen joulu jota vietän? Entä jos tietäisin, että tämä on viimeinen tällainen joulu, jota vietän? Jos ensi vuosi tuokin tullessaan jotain mullistavaa? Jos ensi vuonna en voisikaan viettää joulua läheisteni kanssa... Tämä ajatus sai minut suhtautumaan jouluun uudella tavalla. Olen ollut rauhallisempi ja unohtanut stressin ja nauttinut tunnelmasta. Tekisitkö sinä jotain toisin, jos tietäisit, että tämä on viimeinen joulusi?