Jos  joku ei satu tietämään, niin olen True Blood -fani. Jos joku ei satu tietämään, niin True Blood on TV-sarja, joka kertoo vampyyreistä ja heidän yrityksestään elää sovussa ihmisten kanssa. Sarjassa on myös ihmissusia, ihmispanttereita, keijukaisia ja kaikkea muuta kivaa, kuten seksiä ja väkivaltaa.  En ole koskaan ollut näin koukussa mihinkään sarjaan, mutta nyt olen pahasti addiktoitunut. Kun löysin toisen tuotantokauden jaksot netistä, katsoin ne putkeen. En ole ikinä ymmärtänyt niitä, jotka jaksavat töllätä ruutua jakso toisensa perään, mutta niinpä vain minäkin otin sen askeleen, että uhrasin tuntikausia ruudun ääressä ja janosin lisää.

Sarjassa on äärimmäisen kiinnostavia hahmoja ja tunnustettakoon, että viikinkivampyyri Eric Northman (Alexander Skarsgård) on heistä kaikkein mielenkiintoisin. Ja hyvännäköisin ja ihanin ja komein ja upein... Anteeksi hetki, täytyy pyyhkiä kuola suupielistä... Mutta siis, Eric on hahmona hyvin kiinnostava ja monipuolinen ja Alexander Skarsgård on näyttelijänä jotain ihan muuta kuin se  Twilightin siloposki-puunaama-Pattinson.

Vaikka True Blood on täysin fiktiivinen ja täyttä hömppää, joskus se pysäyttää minut - muulloinkin kuin silloin, kun Mr. Northman on ilman paitaa (tai housuja!!!)... Eräs pysäyttävimmistä hetkistä oli Ericin ja Pamin keskustelu. Pam on nainen, jonka Eric on tehnyt vampyyriksi. Vampyyrin ja hänen tekijänsä suhde on hyvin tiivis ja heidän välillään on paljon rakkautta, vähän kuin vanhemmalla ja lapsella. Seuraava keskustelu käytiin, kun Pamille selvisi, että Russel-niminen vampyyri oli murhannut Ericin perheen:

Pam: A hundred years I've been with you, why didn't you never say anything about Russel or your family?
Eric: You didn't need to know. What good would it do to share my pain with you?
Pam: You didn't need to carry it all by yourself.
Eric: I am not weak. I was a soul survivor. The burden is mine alone.

Tämä keskustelu herätti minut ajattelemaan murheiden ja synkimpien salaisuuksien jakamista. Pamin mielestä taakkaa ei ole syytä kantaa yksin ja Ericin mielestä jokaisen tulee kantaa oma taakkansa. Taidan olla samaa mieltä Ericin kanssa. Suljen murheeni sisälleni, koska ei minua auta se, jos jaan ne jonkun kanssa. Noh, voi se ehkä vähän helpottaa, mutta nykyisin olen taipuvainen ajattelemaan, että en halua rasittaa ystäviäni murheillani. Eiväthän he edes ole niitä aiheuttaneet enkä tahdo kaataa ikäviä asioita viattomien ihmisten niskaan. Olen soul survivor ja kannan taakkani yksin!

Sattuu vaan olemaan niin, että ystävinäni on joukko ihania Pameja, jotka ovat sitä mieltä, että minun pitää jakaa taakkani. Kun olen päättänyt haudata suruni sisälleni, niin ystäväni tahtookin minun kertovan murheeni ja tivaa niin kauan, kunnes kerron, mikä mieltäni painaa. Eikä minun auta sanoa: "Burden is mine alone". Yritän aina hokea sitä, kuinka vahva olen ja Ericin tavoin minun on pakko sanoa ääneen, että en ole heikko. Tahdon todistaa sen itselleni ja muille. Mutta tekeekö se minut heikommaksi, jos jaan taakkani ystävieni kanssa?


Tässä linkki Ericin ja Pamin keskusteluun: