Iltalenkillä tulin pohtineeksi sitä, että mikä saa ihmiset tekemään kaikenlaisia extreme-tekoja. En tarkoita tätä blogia... Miksi jotkut kiinnostuvat esim. benjihypyistä, vuorikiipeilystä ym.ym. Onko meillä aivoissa jokin osa, mikä laittaa toimimaan irrationaalisella tavalla? Jos muistaisin jotain psykologian opinnoistani, voisin ehkä päätellä vastauksen. En enää muista, mitä tekikään hippokampus, mantelitumake tai hypotalamus. Tällä hetkellä aivotietämykseni on Martti Servon varassa: "Aivot ovat lähempänä taivasta kuin sydän." Tuohon toteamukseen löytyy poikkeus - riippuu nimittäin ihmisen asennosta, kumpi elin onkaan taivasta lähellä. Viikonloppuna erään henkilön sydän oli lähempänä taivasta, koska hän oli ylösalaisin. Tästä päästäänkin noihin extreme-temppuihin. Hengenvaarallinen voi olla seuraava yhdistelmä: kaiteellinen portaikko, humalainen, idearikas mies, toinen humalainen mies ja pähkähullu selvinpäin oleva nainen, joka lähtee kaikkiin typeryyksiin mukaan. Minua on joskus roikotettu jaloistani, mutta olin silloin pieni tyttö. Eri asia on roikottaa jaloista aikuista miestä...

Tämä roikotettava oli heti jälkeenpäin sitä mieltä, että ei ollutkaan yhtään kivaa. Että tuli sellainen kuolemanpelko. Että luulee, että kuolee, mut sitten ei kuolekaan. Onko extreme-elämysten kokemisessa kyse juuri omien pelkojen voittamisesta? Nimenomaan kuolemanpelon? Kuolema on asia, jota emme voi hallita, emme voi tietää, milloin viikatemies hyökkää emmekä voi tietää, mitä on terän heilahtamisen jälkeen. Koetammeko saada jollakin lailla senkin asian hallintaamme tekemällä uskaliaita temppuja? Tunne henkiinjäämisestä ja adrenaliinin virtaaminen suonissa on kyllä kiehtova tunne. Suuresti rakastamani evoluutioteoria on tätä kaikkea vastaan, koska sen mukaan ihmisen tulisi välttää kaikkia niitä toimintoja, jotka saattavat uhata omien geenien siirtymistä.

Mutta aika tylsää olisi elämä, jos koskaan ei tekisi mitään karmeen uhkarohkeeta.