Menneenäkään kesänä  postin mukana ei kolahtanut hääkutsuja ja olenkin hieman pettynyt. Kovinkaan monissa häissä en ole elämäni aikana ollut ja toisaalta hyvä niin, toisilla kun menee kesän kaikki viikonloput häissä ravatessa. Mutta olisihan se ihanaa, jos joku menisi naimisiin. Yksikään hyvä ystäväni ei ole vielä naimisiin mennyt, joten tulevaisuudessa noita juhlia saattaa olla tulossa... Tai sitten ei. Häät ovat ihania, vaikka vastustankin avioliittoa. Ihan periaatteesta pitää vastustaa, mutta on siihen muitakin syitä...

Olen skeptinen kaiken häähössötyksen suhteen. En ymmärrä, mikä saa aikuisen naisen taantumaan viisivuotiaan tasolle ja hinkumaan päivää prinsessana. Tai no, ehkä juuri ja juuri sen ymmärrän, koska minustakin on silloin tällöin kivaa leikkiä prinsessaa. Täysin yli hilseisen päänahkani menee sen sijaan se, että pitää askarrella kaiken maailman karkkilaatikoita tai -pussukoita ja laittaa niihin ne kuluneet värssynpätkät. Ja kutsukortit yksilöllisine sinetteineen ja ohjelmakortit ja paikkakortit ja menukortit... ja polttarikansiot ja saippuakuplat ja ilmapallot! Asiaa tietysti helpottaa, että on valittu jokin teema,  vaikkapa teemaväri vaaleanpunainen. Tulee joskus mieleen, että muistiko kukaan kysyä sulhasen mielipidettä...

Häissä kuullaan virolainen naimapuhe ja kaikilla on tositosi hauskaa. Tunnistustehtävät ja tuolileikit viihdyttävät hääjoukkoa ja ryöstetty morisan saadaan takaisin pistämällä laulutaidoton sulhanen laulamaan Saku Sammakkoa. Noutopöydästä jonotetaan punajuurisalaattia, sinappisilliä, karjalanpaistia ja potaatteja. Mansikka-kermakakun päällä koreilee muovinen hääparikoriste ja kun kahvit on nautittu, tanssitaan häävalssi Matin ja Tepon tahtiin. Jokainen tekee oman näköisensä häät, mutta ihmetyttää silti, miten paljon häät ja morsiamet muistuttavat toisiaan. Eikö uskalleta olla persoonallisia vai miksi kaikilla on samantyyppinen A-linjainen puku ja rivitimanttisormus? Tiara päähän, helmet kaulaan ja siinä meillä on todella unique bride. Morsiamen kauneutta kehutaan urakalla ja olisihan se kummallista, jos meikkaajalla ja kampaajalla käymisen jälkeen näyttäisi Röllipeikolta.

Häiden suunnittelu aloitetaan usein jo vuosia ennen vihkipäivää ja jopa ennen kuin sulhastakaan on löytynyt. Hääpäivänä kaiken pitää olla täydellistä ja ladataan hurjat odotukset siihen, että kaikki menee nappiin. Sitten kun kynsi katkeaa tai hääkakun kerma ei olekaan hylaa, niin morsiamen päivä on pilalla ja sulhasen vikahan se tietysti on. On ihmeellistä, että vielä 2000-luvulla monet pitävät häitä ja naimisiinmenoa suurena tavoitteena. Ennen aikaan naimisiinmeno takasi turvallisuuden, varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman, mutta nykyisin luulisi asioiden olevan toisin. Aina kuitenkin löytyy niitä naisia, joiden elämän päätavoite on löytää mies ja päästä naimisiin. Kehottaisin heitä hankkimaan elämän! Liian ohuella pohjalla on elämä silloin, jos laskee kaiken miehen varaan eikä ole muuta tavoitetta kuin kultarengas nimettömässä. En arvosta naimisiin menemistä sinänsä vaan arvostan niitä pareja, jotka pysyvät yhdessä olivatpa sitten naimisissa tai eivät.

Avioliiton perusajatus ja tarkoitus jää helposti kaiken krumeluurin strasseilla somistettuihin jalkoihin. Häät voivat olla tylliä, pitsiä, rusetteja, samppanjaa ja kermakakkua, mutta avioliitto harvoin on kermalla kuorrutettu. Avioliitto perustuu kahden ihmisen päätökselle rakastaa toisiaan, pysyä yhdessä ja olla uskollisia. Tajuavatkohan kaikki naimisiin menevät, millaisen lupauksen antavatkaan? Kun häälahjat on kuorittu papereistaan, puku käytetty pesulassa, morsiuskimppu kuivattu ja kiitoskortit lähetetty, alkaa avioliiton arki. Naimisiinmeno ei muuta elämää ruusuisemmaksi, jos se ei ole sitä aiemminkaan ollut.

Olen vuosia pitänyt salassa oman häävisioni. Idea on vapaasti käytettävissä! Matkustaisimme sulhasen kanssa Pariisiin (niin kliseistä kuin se onkin). Minulla olisi upea ranskalainen designpuku  ja muut tarpeelliset morsiamen varusteet. Eiffel-torni näkyisi taustalla kun meidät vihittäisiin, vaikkapa hotellisviitin parvekkeella. Häävieraat olisi kutsuttu Suomessa johonkin ravintolaan tai kokouspaikkaan, missä olisi videoneuvotteluyhteys. Kukaan ei tietäisi, että kyse on häistä, vaan olisimme kutsuneet juhlimaan ihan jotain muuta, esim, yhdessä vietettyjä vuosia. Joku luottohenkilö olisi seremoniamestari ja hoitaisi käytännön järjestelyt ja salassapidon siihen asti, kunnes nevuotteluyhteys avattaisiin. Häävieraat saisivat livenä seurata vihkimistämme ja vihkimisen jälkeen he nauttisivat juhlapäivällisen. Videoneuvotteluyhteys mahdollistaisi kommunikoinnin ja tunteiden jakamisen. Kun me siirtyisimme viettämään ensimmäistä iltaamme avioparina, voisivat vieraat jatkaa juhlimista ravintolassa. Tämä oli idea, joka oli minulla vuosikaudet mielessä ja olinpa ihan varma, että joskus noin tekisimmekin. Nyt kun olen tämän visioni paljastanut, voitte uskoa, että emme näin aio tehdä. Olemme muutenkin pariskunta, jolta ei kannata kysellä naimisiinmenoaikeista.

Kun omia häitä ei tarvitse miettiä tai suunnitella, voin vain keskittyä odottelemaan hääkutsuja. Toivon, että joku järjestäisi oikein kunnon vanhanajan maalaishäät eli mualaishiät. Ei mitään kotkotuksia vaan rehellistä meininkiä talkoohengellä.  Latotanssit  navetan ylisillä ja baarikaappi peräkontissa! Turhat hienostelut pois. Toisaalta  haluaisin osallistua tyylikkäisiin häihin. Sellaisiin, missä morsiamen tai kummankaan anopin tyylitaju ei ole pettänyt vaan kaikki olisi hillittyä ja kaunista. Se ei tietenkään tarkoita tylsyyttä vaan sitä, että on tajuttu olevan muitakin koristevaihtoehtoja kuin tyllirusetit. Kolmas minua kiehtova häätyyppi on ökyhäät. Jos pistetään haisemaan, niin pistetään sitten kunnolla ja silleen, että sukulaiset taivastelevat vielä vuosien päästä, miten paljon häät tulivat maksamaan. Vaikka eihän se heidän kukkarostaan ole pois. Järjetöntä toki on pistää mieletön summa rahaa palamaan vain yhden päivän takia. Mutta eikö rakkaus ole sen arvoista?