Boikotoin Facebookia pitkään, koska mielestäni se oli täysin turha keksintö. Perustelin vastustamista myös sillä, että olen ylihelposti addiktoituva persoona ja pelkäsin ja tiesin jääväni koukkuun. Kirjauduin  sosiaaliseen verkkoyhteisöön viime kesänä, hetken mielijohteesta. Ja niinhän siinä kävi, että olin heti koukussa! Farmvillestä pääsin irti, kun kylmästi suljin sovelluksen päästyäni tasolle 13. Täytyy myöntää, että virtuaaliviljely oli kivaa, mutta kun virtuaaliviljely meni oman puutarhan hoitamisen edelle, niin silloin huolestuin ja osasin lopettaa.

Minulla on nyt 59 FB-kaveria ja mielestäni se on hyvä määrä, koska pystyn vielä hallitsemaan sitä. (Kaikki, mitä kontrollifriikki ei pysty hallitsemaan, on ahistavaa.) Mukana on rakkaimmat ystäväni, entisiä opiskelutovereita ja kaikki kaverit, joiden kanssa olen muutenkin tekemisissä aina silloin tällöin. Ja muutama muu tyyppi, jotka ovat muuten vaan kivoja kavereita tai ainakin olleet joskus, vaikka en ole heitä vuosiin nähnytkään. En koe kovin suurta tarvetta ottaa kaveriksi ihmisiä, joiden kanssa olen ollut ala-asteella ja joita en ole nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen. Ehkä olen epäsosiaalinen yksilö, mutta minua ei kiinnosta tippaakaan, mitä heille kuuluu. Sitäpaitsi usein järkytyn, kun näen vanhojen kavereiden kuvia. Siis tarkoitan nimenomaan vanhojen! Ymmärrän sen, että ihmiset vanhenevat, mutta on jokseenkin järkyttävää huomata, että minua muutamia vuosia vanhemmista tytöistä on tullut keski-ikäisiä tanakoita  ja ryppyisiä perheenäitejä. Minua muutamia vuosia nuoremmista pojista, jotka muistan siloposkisina, on tullut parrakkaita ja ryppyisiä perheenisiä.

Nyt olen törmännyt kaverikutsuongelmaan, sillä muutama ihminen on laittanut minulle kaveripyynnön. Onko sosiaalisesti suotavaa hylätä kaveripyyntö? Onko suotavaa, että valitsen kaverikseni vain kivoja tyyppejä? Koulumme apulaisrehtori oli laittanut minulle kaveripyynnön ja hyväksyin sen heti. Hän on mukava ja kaiken lisäksi hyvin tyylikäs nainen, joten minulla ei ollut mitään syytä olla hyväksymättä kutsua. Päätin jo kertaalleen, että en kaveeraa Facebookissa kenenkään työkaverini kanssa, mutta pyörsin päätökseni, kun sain ensimmäisen  kaverikutsun työkaveriltani aika pian kirjautumsien jälkeen. On ihan kivaa huomata, että työkaveritkin harrastavat erilaisia asioita ja opettajat ovat ihmisiä siinä missä kaikki muutkin.

Vaikka aikani vastustelinkin Facebookia, niin nyt täytyy tunnustaa, että se on ihan kiva juttu. Sieltä voi lukea kavereiden kuulumisia ja pitää yhteyttä heihin. Tosin olen aiemminkin pärjännyt hyvin ilman tietoa siitä, ovatko kaverini töissä, aamupalalla, siivoamassa tai ruokaa laittamassa. Koen, että minulla ei ole tarvetta kertoa jokaista elämässäni tapahtuvaa asiaa tai kaikkia tekemisiäni toisille tyhjänpäiväisillä statuspäivityksillä. Toisilla on tarve kertoa Facebookissa ihan kaikki, mitä he tekevät kahvinjuonnista suihkussa käymiseen. Jokaisessa meissä asuu pieni tirkistelijä ja naapurikyttääjä ja siksi toisaalta minuakaan ei ärsytä edellä mainitun kaltaiset tilapäivitykset. 

Monet listaavat Facebookissa asioita, joita ovat tehneet. Minua on hirveästi houkuttanut yhden viikon ajan kertoa kaikki asiat joita teen, mutta en halua masentaa toisia. Olen nimittäin sangen aktiivinen ja touhukas ja laiskempia voisi hirvittää pitkä ja työntäyteinen tilapäivitykseni. Lauantaiaamuna klo 11 statuspäivitykseni voisi olla seuraavanlainen: "Pesin pyykit (koneella ja käsin), siivosin ja tiskasin, parsin villasukat, kävin kaupassa, tein pastasalaattia, leivoin suklaamuffineita, kirjoitin runon, juorusin puhelimessa, lakkasin kynnet, luin Trendiä. Aattelin käydä hiihtämässä 5 km ja vaihtaa verhot ja jos illalla menis vaikka ammeeseen, sit kun olen siivonnut kylppärin. Tai voisin oikeastaan siivota koko kämpän ja viedä myös matot ulos. Ihanaa, kun on päivä, jolloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään :)".  Viimeinen lause ei ollut ironiaa vaan fakta. Sitä olen pohtinut, että kun joku kirjoittaa, kaikesta siitä, mitä hän on tehnyt, niin miksi hän siitä kirjoittaa? Saadakseen kiitosta ja kehuja reippaudestaan? Vai onko omien tekemisten kertominen vain pelkkä ilmoitus siitä, mitä on tehnyt? Mikä ihmeen tarve on kertoa näistä asioista? 

Facebookissa on helppo feikata. Siellähän voi tuoda itsestään esille juuri ne asiat, mitä haluaa ja kokee tärkeiksi. Onkin aika yllättävää, mitä ihmiset itsestään ja elämästään kertovat. Miksi joku on kirjoittanut juuri  tuon tietyn asian? Töihinlähdöt ja nukkumaanmenot selviävät kätevästi, vaikka eipä minua suoraan sanoen edes kiinnosta se, monelta joku menee töihin ja sieltä pääsee. Facebookin kautta saa myös tuikitärkeää tietoa siitä, onko jonkun perheen pienimmäinen nukkunut, syönyt ja kakannut hyvin, oppinut ryömimään tai tehnyt jotain muuta maailmoja mullistavaa. Erittäin tärkeää on myös saada tietää, milloin joku lähtee bilettämään, kenen kanssa, millaista oli ja onko kova krapula. Facebookissa täytyy ehdottomasti ilmoittaa, jos on kipeä ja lisäksi täytyy ilmoittaa, ketkä muut perheestä ovat sairaina, mitä oireita heillä on ja kuinka pitkään sairaus on kestänyt. On myös hyvä mainita, mitä lääkkeitä on saanut.  

Jos jokin asia on mennyt pieleen tai harmittaa, niin silloin täytyy laittaa vihjaileva tilapäivitys ja itkiö perään. Sittenpä muut voivat vain yrittää arvailla, onko kyse kenties parisuhdekriisistä, rahahuolista, ongelmista työpaikalla, veromätkyistä tai jostain muusta, mikä pitäisi epämääräisen vihjauksen perusteella arvata. Kun joku kirjoittaa "Paska fiilis :(" , niin ajattelen, että joo, sulla on paska fiilis, voitko kertoa miksi etkä vaan vihjailla ärsyttävästi. Jos asiaa kysyy, niin ei tule vastausta vaan korkeintaan uusi itkiö perään. Toisaalta taas vihjailutkaan eivät ole niin rasittavia kuin suoranainen valitus. Kyllähän ruma sana sanotaan niin kuin se on ja itsekin sorrun joskus kirjoittelemaan negatiivissävyisiä tilapäivityksiä, mutta yritän niitä välttää. 

Facebookissa jaetaan avoimesti kuvia ja olin alussa sitä mieltä, että en varmasti ikinä laita itsestäni yhtään pärstäkuvaa. Aluksi laitoinkin kuvan varpaistani. Sitten ajattelin, että mitä väliä, naamakirjahan tämä on ja muillakin on  kasvokuvia, joten miksi minä en voisi laittaa omia kuviani. Reissukuvia olen itse laittanut muutaman, mutta en edelleenkään oikein ymmärrä kuvien laittamisen tarkoitusta. Tottakai on kivaa esitellä omaa erinomaista jälkikasvuaan ja lemmikkejään, kotiaan, matkojaan ja harrastuksiaan kuvien avulla. Mutta ettei vain joillakin olisi vähän oman egon pönkittämistarkoitustakin? Minä laitoin reissukuvia siksi, koska reissaaminen on minulle sama kuin elämä eli siis aika tärkeä juttu. Ajattelin myös, että kaverini tykkäisivät katsella kuvia.  Minusta ainakin on kiva katsella muiden kuvia, varsinkin eläimistä ja lapsista. Niin, nuo lapsikuvat ovatkin asia erikseen.... En ole vainohullu tai ylihuolehtivainen, mutta mietin, että jos minä lapseton ihminen ymmärrän sen, että puolialastomista tai alastomista lapsista ei kannata laittaa kuvia, niin miksi lasten vanhemmat eivät sitä tajua? Miksi? Ymmärrän tietynlaista naiiviutta ja sitä, että ei ehkä osata ajatella mitään pahaa tai ikävää, kun oman herranterttusen kuva Facebookiin laitetaan. Mutta siellä se on ainaisesti ja iankaikkisesti ja pysyy... Ja ainaisesti ja iankaikkisesti on niitä sairaita yksilöitä, jotka koneen ääressä näitä kuvia kuolaten etsivät.

Facebook on sosiaalinen verkkoyhteisö, mutta  silti tuhat kertaa mieluummin vietän aikaa ystävieni kanssa reaalimaailmassa kuin koneen ääressä. Ja sitäpaitsi puheesta ei huomaa kirjoitusvirheitä, jotka minua Facebookissa eniten ahistavat. Mutta se onkin jo ihan toinen juttu!