Olin jotakuinkin neljävuotias, kun haaveilin pääseväni AC/DC:n keikalle. Älkää kysykö, miten neljävuotias voi haluta jotain tuollaista! Olin juuri oppinut lukemaan Aku Ankan avulla, mutta en tiennyt, paljonko on 2+2. Sen sijaan tiesin, että AC/DC tarkoittaa vaihtovirta/tasavirta, vaikka en ihan ymmärtänytkään noita termejä. Ennen kuin ymmärsin, että poni ja hevonen ovat kaksi eri asiaa, tiesin, että Bon Scott ryyppäsi itsensä hengiltä ja hänen tilalleen tuli Brian Johnson. Tiesin myös, että jossain päin maailmaa käytetään koulupukuja, koska Angus Youngilla oli sellainen. En osannut tunnistaa kellonaikoja, mutta tiesin AC/DC:n jäsenten syntymäajat ja myös sen, että Angus on 152 cm pitkä ja Malcolm 160 cm. 

Voidaankin miettiä, kuinka turmeluttavaa alle ala-asteikäisen on tietää tuollaisia asioita ja etsiä lisää tietoa Suosikista, Rumbasta ja Starasta. Asetin isäni kiusallisiin tilanteisiin, kun pyysin häntä suomentamaan kappaleiden nimiä. Olin ihan varma, että hän suomensi väärin Who made who:n, koska "kuka teki kenet" ei mielestäni ollut millään tavalla järkeenkäypä lause. Myöhemmin minulle selvisi, että tavallaan se on ihan järkeenkäypä. Mitään järkeä ei myöskään ollut You shook me all night long:in suomennoksessa "Sinä ravistelit minua koko yön". Sittemmin biisin kohta "She told me to come but I was already there" on ollut yksi kaikkien aikojen lyriikkasuosikeistani. Alakouluikäisinä teimme ystävieni kanssa talomme häkkivarastossa Ride on -biisistä oman version, jossa laulettiin Näin on. Hienoa lyriikkaa pieniltä AC/DC-faneilta!

Pienenä tyttönä minusta oli pelkästään kivaa kuunnella AC/DC:n musiikkia, mutta vanhetessani viisastuin ja aloin käsittää, mistä ne oikein lauloivat ja aloin käsittää enemmän koko bändin olemusta. Olen aina ymmärtänyt, että AC/DC on kovan luokan rock-jyrä ja luokittelin bändin jo lapsena ollessani ihan eri asteikolle kuin esimerkiksi Bon Jovin. Bon Jovi oli lällykamaa! Bon Scott se vasta oli jotakin! Vasta viime aikoina olen tajunnut, että Bon Scottia voi kuvailla yhdellä sanalla: rokkikukko! Pienenä tytöntyllerönä ihmettelin, miksi setä on pukeutunut tädiksi (Baby please don't go) ja miksi sama setä on yhtäkkiä pappi (Let there be rock). Vasta myöhemmin tajusin, miten mieletöntä flirttiä Scott piti kameran ja yleisön kanssa. Minulla meni pitkään, ennen kuin tajusin, miten nuori Scott oli kuollessaan. Kun aikoinaan katselin Scottin kuvia, hän näytti kurttuiselta vanhalta ukolta, jolla oli ällöttävät rintakarvat. Mutta hänhän oli kuollessaan vasta 33-vuotias. Rock in Peace Bon Scott!

Lapsethan tuppaavat leikkimään kotileikkejä ja niitähän mekin leikimme, mutta meillä oli hieman erilaiset hahmot kuin muilla... Rakensimme koteja lumivalleihin muiden lasten tapaan, mutta emme todellakaan leikkineet äitiä, isiä ja lapsia. Minä olin Angus Young ja ystäväni Brian Johnson, vaikka hän inhosikin sitä lätsää. Kotileikissä olimme lähdössä keikalle, mutta sitä ennen se Brian niinku tuli Anguksen luo syömään ja sit ne silleen katto yhessä telkkaria ja siivos. Toki esitimme keikatkin, hallitsin Anguksen Duck walkin jo viisivuotiaana. Ystäväni imitoi Brian Johnsonia oksa mikrofoninaan. Joskus vaihdoin roolia ja olin Helloweenin Ingo Schwichtenberg. Tekipä Helloween ja AC/DC leikissämme jopa yhteiskeikan, koska enhän minä voinut olla yhtäaikaa toisen yhtyeen rumpali ja toisen yhtyeen kitaristi! Kerran kirjoitimme ystäväni kanssa rivitalomme hiekkaparkkipaikan täyteen AC/DC-logoja, mutta kukaan ei uskonut, että me olimme sen tehneet. Oli kuulemma niin siististi ja oikeaoppisesti kirjoitettu, että me lapsukaiset emme olisi sitä pystyneet tekemään.

AC/DC on aina ollut elämässäni ja tulee aina olemaan. Moniin biiseihin liittyy muistoja - muistoja siitä lapsuudenajasta, kun aina paistoi aurinko ja lauantaina oli karkkipäivä. Aina kun veljeni (R.I.P.) osti uuden AC/DC:n levyn, menin hänen kanssaan kuuntelemaan levyä ja opettelimme biisien sanoja. Usein vain vietimme aikaa kuuntelemalla musiikkia tai katselemalla musiikkivideoita. Kun AC/DC alkoi soida, tassutteli silloinen saksanpaimenkoiramme nukkumaan veljieni huoneeseen. Koira näytti kovasti nauttivan musiikista, ihan niin kuin mekin. Kun veljeni sai ajokortin, autoradiossa soi AC/DC:n kasetit. The Razor's Edgen  (1990) ensikuuntelu tapahtuikin autossa ja muistan, kuinka Thunderstruck iski minuun kuin metrinen halko.

Siinä vaiheessa elämääni, kun kyseenalaistin kaikkea, aloin epäillä sitäkin, että pidänkö AC/DC:stä ihan oikeasti vai pidänkö siitä vain henkilökohtaisten muistojeni ja tottumukseni takia. Aloin hävetä omaa epäilyäni, se tuntui samalta kuin uskovainen epäilisi jumalan olemassaoloa. AC/DC on minun rock'n roll-jumalani eikä uskoani voi mikään horjuttaa. Elämäni käännekohdissa, kriisikausissa ja stressaavissa olotiloissa olen jumalaani turvannut. AC/DC:n musiikki rauhoittaa minua ja saa minut tasapainottumaan. Se liikuttaa jotain hyvin syvällä sisimmässäni ja auttaa minua rentoutumaan ja saamaan hyvän fiiliksen. En ole vielä löytänyt kotiani tältä planeetalta, mutta kun kuuntelen AC/DC:tä, tuntuu kuin palaisi kotiin, tuttuun ja turvalliseen, paikkaan, jossa voi olla juuri sellainen kuin on. AC/DC on kuin makaronilaatikko - siihen ei kyllästy koskaan. Se on tehty yksinkertaisista ja toimivista aineksista ja jos siitä muuttaa jotain, ei se ole enää sitä mitä sen pitäisi olla.

1990-luvulla aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että minun olisi ehkä joskus  mahdollista päästä AC/DC:n keikalle.  VHS-nauhoilta välittyi valtava energia ja fiilis, jonka halusin itse päästä kokemaan ja päätin, että vielä jonain päivänä näen suosikkibändini livenä. Sitä en tiennyt, miten se tapahtuisi, mutta sen minkä päätän, sen aina myös toteutan. Marraskuun 7. päivä vuonna 2000 istuin Hartwall Areenan katsomossa, puolitoista tuntia transsi-ekstaasissa  ja olin kiitollinen siitä, että haaveeni oli vihdoin toteutunut. En voinut olla miettimättä veljeäni, jonka suurin toive oli päästä AC/DC:n keikalle, mutta jonka oma  Highway to hell päättyi liian aikaisin.  Kymmenen vuotta sitten fiilistelin Hartwall-areenalla ja tänä iltana Ratinan stadionilla. Kun kuulen jälleen tutut kitarariffit, voin vain todeta, että That's the way I wanna rock'n roll!