Aika monen Facebook-statuksessa luki juhannuksen jälkeen, että onneksi juhannus on ohi. Minä olisin voinut kirjoittaa statukseeni, että valitettavasti juhannus on ohi. Minkään mukavan kun ei toivoisi loppuvan! Kaikille juhannus ei ollut mukava juhla, sillä onnettomuuksia sattui taas paljon. Ennen juhannusta sanoin miehelleni, että tästä juhannuksesta tulee synkkä, tulee paljon hukkumisia, väkivallantekoja ja  tapahtuu kummallisia asioita.  Ennustukseni piti paikkansa, vaikka mieheni mielestä taas vain manasinkin eikä hän voinut myöntää, että olin ollut oikeassa.

Meidän juhannuksemme sujui mukavasti eikä mitään ikävää tapahtunut. Vaarallisin tapahtuma taisi olla lettujen liekitys, mutta muurikkapannu hohkasi niin kuumana, että suurin osa rommista ehti kiehua pois ennen kuin tuli tavoitti sen. Seipäänheittokilpailussa ei tapahtunut edes urheiluvammoja, ellei käsien kipeytymisiä lasketa. Verta nähtiin vähän, kun kaveri löi varpaansa laattakivetykseen, mutta vamma saatiin hoidettua Septidinillä ja asiallisella haavasidoksella eli talouspyyhkeellä, joka kiinnitettiin ilmastointiteipillä.

Jostain kumman syystä minun vastuulleni jäi taas ruokapuolen hoitaminen. Olin saanut eräältä oppilaalta lahjaksi valkoviinipullon ja koska en juo (ainostaan syön) alkoholia, päätin käyttää sen ruoanvalmistukseen. Siitä se ajatus sitten lähti ja juhannusaattona muurikkapannussa kypsyi erinomaisella valkoviinillä maustettu paella. Lähes pullollinen viiniä ruokaan hujahtikin ja täytyy sanoa, että paellaan tuli jokseenkin pikantti maku.

Yllätyksekseni eräs kaveri oli varannut lettuainekset ja jälkiruoaksi paisteltiin maukkaita rakkauden lettuja.  Eräs kaveri kehtasi väittää, ettei sydämenmuotoisia lettuja ole mahdollista paistaa. Ei minulla suotta ole jääkapin ovessa korttia, jossa lukee: "Muut kokkaa mitä osaa, meikä kokkaa mitä vaan." Niinpä pannulla paistui sydämenmuotoinen lettu, josta mansikoilla koristellen tuli vampyyri! Tämä spesiaalilettu oli nimetty rakkauden letuksi, mutta kyllä ne kaikki muutkin olivat yhtä suurella rakkaudella paistettuja. Tuoreiden mansikoiden ja vaniljavaahdon kanssa jättiläisletut tekivätkin kauppansa. Eräs kaveri kysyi, että saisiko hän lautasen ja minun piti huomauttaa, että lautanen on siellä letun alla...

Rakkauden vampyyrilettu

Juhannussauna on suomalaisten pyhä perinne, mutta koska en oikein välitä saunomisesta, keskityin paellan valmistamiseen sillä välin, kun muut saunoivat. Myöhemmin illalla huomasin, että pionin tuoksuinen hajuveteni ei peitä minuun tarttunutta rasvan käryä ja saunaanhan minunkin oli mentävä. Saunoin yöllä yksin, kun muut olivat menneet nukkumaan/sammuneet. Nautin rauhasta ja juhannusyön taianomaisesta tunnelmasta. Sade oli laantunut, ilma lämmin ja raikas ja linnut livertelivät, vaikka oli yö. Ihailin  hiljaista järvimaisemaa ja mieleeni tulivat laulun sanat: "Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän, miten onnellinen voikaan olla hän, joka täällä vaan saa aina asustaa".

Mielestäni parasta erilaisissa kekkereissä on, kun saa jutella ihmisten kanssa. Yleensä juttuja seuraa naurunremakka, mutta joskus syvennytään vakavampiinkin aiheisiin. Mökille tuli eräs vanha (kirjaimellisesti) ystäväni, joka toi mukanaan naisseuralaisen. En kovinkaan paljon tämän uuden tuttavuuden kanssa jutellut, mutta kun istuin mökin pöydän ääressä kirjoittamassa vieraskirjaa, hän tuli sisälle ja alkoi jutella. Sen jälkeen kun hän oli kysellyt perhetilanteeni ja työkuvioni, hän iski pöytään kysmyksen: "Oot siä onnellinen?" Olin aivan häkeltynyt. Kaikista maailman kysymyksistä hän kysyi juuri tuon kysymyksen. Millä ihmeen oikeudella hän tulee paukauttamaan minulle tuollaisen kysymyksen, kun hän olisi voinut kysyä mitä muuta tahansa? Kakistelin vähän aikaa ja sanoin, että voisin olla onnellisempikin. Ja mitä tämä nainen, joka on tuntenut minut noin kymmenen minuuttia, sanoo? Hän pamauttaa, että sinusta näkee heti, ettet ole onnellinen. Hymyilin ja kysyin, että millä perusteella sen muka näkee, koska olen ollut tosi hyvällä päällä koko illan ja hymyillyt ja nauranut. Nainen sanoo, että niin, mutta et ole onnellinen, sen vain näkee. Juu, kiitos tästä analyysista ja diagnoosista, joka sai minut pohtimaan itseäni. Tuon lähes tuntemattoman naisen kommentti sai myös pohtimaan sitä, että eivätkö läheiseni ole huomanneet minussa samaa asiaa? Aloinkin epäillä, että tuo nainen höpisi omiaan. Siitä huolimatta vietin pitkän tovin peilin ääressä ja mietin itseäni. Mietin, miten onnellisuus tai sen puute ihmisessä näkyy. Voinko näyttää onnettomalta van siksi, että olen edelleen hemmetin väsynyt? Vaikuttaako lihominen siihen, että näyttää onnettomalta? Ryppyihin voisin piikityttää Botoxia, mutta onko mitään hermomyrkkyä, joka saisi minut näyttämään onnelliselta?

Voisinko luottaa siihen, että juhannusaattona löytämäni neliapila tuo minulle onnea? Poimin harakankelloja, niittyleinikkejä, koiranputkia ja joitain kauniita vaaleanpunaisia kukkia maljakkoon ja yhtäkkiä katsahdin jalkojeni juureen. Neliapila! Olin riemastunut, sillä olen syvästi taikauskoinen ja olen toivonut, että löytäisin vielä joskus neliapilan. Tämä oli kolmas neliapila, jonka olen elämäni aikana löytänyt eli ei niitä kovin usein löydy, vaikka etsiikin. Ehkäpä se juuri onkin onnen salaisuus, että se ei tule etsien vaan silloin, kun sitä vähiten odottaa.

 

Ruislinnun laulu korvissani,

tähkäpäiden päällä täysikuu.

Kesäyön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En mä iloitse, en sure huokaa,

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen mi nukkuu.

Tuoksut vanamon ja varjot veen,

niistä sydämeni laulun teen...