Olimme viikonloppuna Tampereella ystäväpariskunnan (ja kummikissamme) luona. Olimme miettineet, mitä tekisimme ja ystäväni laittoikin minulle edellisviikolla meilin, jossa luki suunnilleen näin: "Entä jos löydettäisiin sisäinen lapsemme ja mentäisiin pulkkamäkeen?". Nyt täytyy todeta, että lapsi on enää todellakin vain sisäinen. Fyysiset rajat ja limitit tulevat hyvin vakavalla tavalla vastaan.

Löysimme oikein hyvän mäen, missä oli muitakin mäenlaskijoita. Meillä oli oivat mäenlaskuvälineetkin: yli 20 vuotta vanha pinkki mattoliukuri, muutaman vuoden vanha pulkka, jätesäkki ja tarjotin. Luitte aivan oikein: tarjotin! Olin tuonut tuliaiseksi kakun ja koska se oli aika suuri, ei se mahtunut millekään lautaselle. Siispä laitoin sen tarjottimelle, kiiltävälle, vaalealle puunväriselle, joita on esim. kahviloissa ja kouluissakin. Kakusta syötiin perjantai-iltana osa ja se saatiin siirrettyä lautaselle. Pesin tarjottimen ja vein sen auton peräkonttiin, josta  ystäväni mies sen hoksasi: "Hei voiskohan tarjottimella laskee mäkee?" Yksituumainen vastaus oli että kokeillaan. Se olikin liukas ja hauska laskuväline, jota tosin ei ole suunniteltu kovin suurille ihmisille. Ja vielä laskemisen jälkeen täysin ehjä ja käyttökelpoinen. Kun joskus tarjoan jotain tuolta tarjottimelta, täytyy muistaa mainita, että sillä on laskettu mäkeä. Saapi sitten miettiä, mikä ruumiinosa on ollut tarjottimen pintaa lähinnä!

 

Laskeminen oli hauskaa niin kauan kuin sitä kesti. Ei siis kovin kauan. Jo ensimmäisessä laskussa minä lensin mukkelismakkelis. Rojahdin maahan olkapää edellä ja siihen sattui aika lailla. Olin hetken ajan varma, että se meni sijoiltaan. Tunnen harvoin kovaa kipua, mutta nyt tuska oli niin hyytävä, että kyyneleet tulvahtivat silmiini. Silti nauraa kutkatin, koska mukkelismakkelislaskeminen on aina ihan parasta. En pystynyt nostamaan kättäni ja sitä jomotti kivuliaasti, mutta onhan minulta ennenkin revähtänyt paikkoja, että ei varmaan ollut mitään vakavaa. Sitten mäenlasku jatkuikin mukavasti.

Olin mäen päällä ja odotin, kun ystäväni tuli mäkeä ylös. Hän oli ihan kalpea, poskilla vain punaiset läikät ja kysyinkin, että mikä sulla on, janottaako tai jotain. "Sattuu käteen", hän vastasi tyynesti. Että käsi vaan vähän tärähti töyssyssä. Aloimme tutkia kättä, joka oli turvonnut ja vinksahtanut. Lääketieteellinen diagnoosimme oli, että se on muljahtanut pois paikaltaan. Ystäväni arveli, että jos rannetta pyörittelee, niin se siitä paranee. Mutta kun se ei pyörinyt... Sitten lumesta tehty kylmähaude ranteeseen ja pohtimaan, mitä pitäisi tehdä, kun ei tässä mitään vakavaa ole käynyt. Silti ensiapuun oli lähdettävä. Siellä vierähtikin koko loppupäivä. Eihän siinä mitään vakavaa ollut, ihan pikku murtuma vaan! Koska ranne ei voi mennä sijoiltaan tai nyrjähtää, nytpä tiedämme senkin. Kuusi viikkoa yksikätisenä ja kidutusta kipsin kanssa... V***u! Miten voi sattua ihmiselle, jolta ei ole koskaan murtunut mitään? Tuntui uskomattomalta. Siis mehän olemme juuri niitä ihmisiä, joille ei tuollaista satu. Tunsin syvää myötätuntoa ja ajattelin, että en viitsi valittaa olkapäätäni, kun siinä ei kuitenkaan ole mitään noin vakavaa.

(Kuva julkaistu asianosaisen luvalla)

Olkapäätäni kuitenkin särki tietyissä asennoissa, mutta arvelin, että siellä on ihan jokin pikkuvika, vaikka venähdys, että kyllä se siitä helpottaa. Hiusten harjaaminen oli mahdotonta ja pukeminen hankalaa, kun en voinut nostaa kättä. Tietenkin lähdin töihin, koska kipua ei tuntunut koko ajan ja minulla oli tiedossa helppo päivä noin niin kuin fyysisesti ajatellen. Hyppytunnilla googlasin olkapäävammoista kertovia nettisivuja ja aika monessa paikassa oli kehotus mennä välittömästi lääkäriin, jos kyseessä on äkillinen olkapääkipu esim. kaatumisen seurauksena. Soitin terveyskeskukseen ja sainkin heti ajan. Lääkärin tuomio oli tyly. Joko murtuma tai kierteiskalvosimien repeämä, joka mahdollisesti täytyy leikata. Huomenna menen röntgeniin ja siihen asti uskon, että tämä ei ole mitään kovin vakavaa...

Kumpikaan meistä ei ottanut sairaslomaa, koska ei sitä tarvinnut. Ei tämmöisten pikkuvammojen takia ruveta sairaslomailemaan! Kun töitä on tehtävä on kumminkin. On hirvittävää huomata olevansa vastuussa niin monesta asiasta, että vaikka jäisi sairaslomalle, pitäisi kuitenkin olla töihin yhteydessä. Koska on niin paljon asioita, mistä muut eivät tiedä eivätkä niitä osaisi hoitaa. Tämä koneella kirjoittaminen sujuu minulta melko hyvin, ainoa probleema on vaan sen, että jos haluan käyttää hiirtä, pitää minun nostaa vasemmalla kädellä oikea käsi pöydälle, kun se ei muuten nouse. Kynällä kirjoittaminen on vaikeampaa. En haluaisi maalata pöpöjä seinille, mutta kauhistuttaa ajatus, että oikean käden käyttäminen kiellettäisiin minulta vaikka kuukaudeksi. Tällä hetkellä ahistaa jo kohtuuttomasti se, että en pääse hiihtämään enkä voi muutenkaan reenailla. Mietimmekin ystäväni kanssa, millaisia jumppaliikkeitä voisi alavartalolla tehdä. Selkälihasjumppa ja vatsalihasten jännittämisliikkeet ovat mahdollisia, samoin askelkyykyt. Luisteleminenkin olisi mahdollista, mutta siellä pitäisi koittaa olla kaatumatta. Todennäköinen lajimme on seinille hyppiminen, koska arkielämän hankaloituminen tällaisella itsenäisellä ja aktiivisella ihmisellä aiheuttaa luonnotonta stressiä.

Kaikki, jotka ovat asiasta kuulleet,  ovat takertuneet sanaan pulkkamäki asenteella "mitä teitte pulkkamäessä, te aikuiset ihmiset"... Minun mielestäni mäenlaskussa ei ole mitään kummeksuttavaa. Se ei ole vain lasten laji, vaikka nyt ymmärränkin (ehkä), miksi aikuiset eivät sitä harrasta!