Kiitos ystäväni, kun annoit eilisessä puhelussa otsikon tälle kirjoitukselle. Puhuimme onnesta, onnellisuudesta ja onnen tavoittelusta. Mutta mitä onni oikein on? Miksi onni on niin tavoiteltavaa? Tietysti se on tavoiteltavaa, koska ihmisellä on hyvä olla silloin, kun hän on onnellinen. Onni tulee monista eri asioista ja jokainen löytää omat onnenaiheensa. Monesti ne ovat pieniä ilonaiheita elämässä ja joskus vähän suurempia.

En tarkoita onnellisuudella sitä, että pitäisi jatkuvasti kulkea yltiöpositiivisena hymy korvissa. Onnellisuus on oma sisäinen tunne. Siksi toiset tyytyvät vähempään ja toiset eivät välttämättä tyydy mihinkään. Sanotaan, että ei ole olemassa oikotietä onneen. Mutta entäs jos olisikin? Entäs jos elämässä tulisikin sellainen tilanne, että onni olisi kuin tarjottimella ja se pitäisi ottaa rohkeasti vastaan, vaikka se samalla tarkoittaisi luopumista joistain asioista? Kuinka moni olisi niin rohkea, että uskaltaisi niin tehdä? Joitain tällaisia tapauksia tiedän ja kyllä, nämä ihmiset ovat tehneet  äkkinäisen ratkaisun ja  ovat sen jälkeen olleet ja ovat edelleen hyvin onnellisia. Vaikka he ovat joutuneet kohtaamaan arvostelua ja tunteen siitä, että heidän ratkaisunsa ei ole hyväksyttävä.

On helppoa arvostella toisten elämää ja ratkaisuja. On myös hyvin ymmärrettävää, että kun joku tekee jotain odottamatonta ja yleisten normien ja odotusten vastaista, hän kohtaa arvostelua. Mutta jos tilanne on se, että ihminen ei ole onnellinen elämässään ja hän tekee ratkaisun, jonka kautta hän saavuttaa onnen, niin onko hänen ratkaisunsa silloin väärä? Onko se väärä vain siksi, koska se ei vastaa yleisiä odotuksia, sitä mitä ME tuolta ihmiseltä odotamme ja miten ME olemme ajatelleet hänen elämänsä kulkevan. Vai onko jälleen kerran kyse perisuomalaisesta kateudesta? Kateudesta sitä kohtaan, että joku uskaltaa olla rohkea ja tarttua onneen silloin, kun sitä tarjotaan. Kun ei itse oikein uskaltaisi, vaikka mieli tekisi. Ajatellaan, että tässä työpaikassa sitä nyt ollaan vaikka palkka on pieni mutta onhan tämä sentään vakipaikka ja voi kun se lottovoitto tulisi... Arkielämä rullaa omaa tuttua rataansa, mutta mielen täyttää haave paremmasta. Sitten kun joku tuon paremman saavuttaa, niin käyhän se nyppimään.

Osa ihmisistä kuuluu siihen porukkaan, joka ei edes osaa haaveilla paremmasta, kun ei tiedä, mitä se voisi olla. He taitavat olla kaikkein onnellisimpia! Uskon, että suurin osa ihmisistä on onnellisia arkielämässään ja hyvä niin, koska niinhän sen pitääkin olla. Aina on niitäkin, joiden elämä näyttää olevan kaikin puolin mallillaan, mutta sisäinen onnen tunne puuttuu jostain syystä. Tällaiset ihmiset tietävät, että elämässä on jotain parempaa ja on olemassa jotain, mikä tekisi ihan oikeasti onnelliseksi. Jos tämänhetkinen elämä ei tyydytä eikä se tuota onnen tunteita, niin eikö oikea ratkaisu silloin olisi tehdä sellaisia asioita, joista tulee onnelliseksi? Kärsi, kärsi kirkkaamman kruunun saat  -sananlasku tulee tässä kohtaa mieleen. Olemme oppineet ajattelemaan, että onnen tavoittelu on itsekästä ja että itsekkyys, se se vasta onkin paha juttu! Mutta kun kärsii kovasti ja uhraa oman elämänsä toisille, niin silloin on hyvä ihminen ja saa kirkkaan kruunun. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten ihminen voi olla onnellinen, jos hän joutuu jatkuvasti tinkimään omasta onnellisuudestaan, omista haaveistaan ja kaikesta siitä, miitä hän itse haluaisi. Koska jos ihminen ei ole onnellinen, niin ei hän silloin voi tehdä muitakaan onnelliseksi.