Olen kotitalousopettaja. Opetan siis kotitalous-oppiainetta, johon kuuluu käytännön ruoanvalmistus- ja siivoustaitojen lisäksi yhteistyö-ja vuorovaikutustaidot, kuluttajakasvatus ja ympäristökasvatus. Nämä ovat asioita, jotka on mainittu kotitalouden opetussuunnitelmassa. Tietämykseni tulee olla siis hyvin laajaa, koska minun pitää osata asiat sekä teoriassa että käytännössä ja perustella ne niin, että oppilaat ymmärtävät asiat ja oppivat jotain.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ammattiani varten olen opiskellut hyvin pitkään. Opintoni kattoivat useita eri aihekokonaisuuksia, joista puoliakaan en tarvitse työssäni. Sen sijaan tarvitsen paljon sellaista tietoa, mitä ei ole kirjoitettu kotitaloustiedettä käsitteleviin julkaisuihin. Otetaan esimerkki. Oppitunnin aiheena on ympäristömyötäinen kuluttaminen ja kestävän kehityksen mukaiset valinnat. Oppilaita saa johdatella aiheeseen aika kauan, mutta aina he asiasta kuitenkin innostuvat. Pohdimme lyijytäytekynän valmistamista, mitä raaka-aineita ja luonnonvaroja siihen kuluu, mitä energiamuotoja käytetään, mihin kynä joutuu käytön jälkeen jne. Yksi oppilas huutaa, että kynään on käytetty muovia ja minä tivaan, että mistä muovi on tehty. Kukaan ei tiedä ja kerron, että muovia tehdään öljystä. Tässä vaiheessa minun pitäisi olla kemianopettaja, jotta osaisin kertoa tuotannollisen prosessin eri vaiheet. (Kemianopettajan taitoja tarvitsen muutenkin, koska ruoanvalmistus perustuu kemiaan.)  Oppilaat kysyvät, että uusiutuuko öljy. Vastaan, että ei, että se saattaa hyvinkin loppua meidän elinaikanamme. "Voi vittu", sanoo eräs oppilas. Tokaisen, että ei riitä yksi kirosana siinä vaiheessa kun se öljy oikeasti loppuu. Emme pääse aiheesta kovinkaan pitkälle, kun yksi oppilas on kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu jos napajäätiköt sulavat. "Pingviinit hukkuvat", valistaa toinen. Minua alkaa naurattaa ja pohdimmekin sitä, mihin maahan pingviinit voisivat muuttaa evakkoon. Tässä vaiheessa maantiedon- ja biologianopettajan taidot olisivat tarpeen. Kun sanon, että merenpinta nousee, niin eräs kailottaa, että sitten Hollanti peittyy meren alle. Toinen kauhistuu, koska sitten ei voi enää mennä Hollantiin polttelemaan laillisesti pilveä. Keskustelumme on siirtynyt jouhevasti lyijytäytekynän valmistamisesta pilven poltteluun, sienien syömiseen (biologiaa) ja siihen miten kokaiini valmistetaan (kemiaa) ja miksi sitä pitää vetää nenään. Ilmastonmuutoksen ehkäisyn ratkaisuksi eräs oppilas ehdottaa, että tapetaan kaikki ihmiset. Tarvitsen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettajan taitoja perustellessani, miksi niin ei voi tehdä. Yksi poika ilmeisesti kyllästyy, vilkaisee kelloa ja ilmoittaa kaikille, että hän haluaa päästä jo pois, koska on tyttöystävää ikävä. Keskustelu lähtee uusille urille ja pian huomaan valistavani sukupuolitaudeista. Terveystiedon opettajan näennäinen pätevyys (kaikilla kotitaloudenopettajilla vielä pari vuotta ilman eri koulutusta) minulla sentään on.

Olen usein miettinyt, että kysyvätkö nuoret kaikilta aikuisilta nuo samat asiat. Vai alkaako kysely vasta silloin, kun he huomaavat, että tuohan ymmärtää meitä ja tietääkin jotain? Vaikka olen tunnettu joka alan asiantuntijana ja apteekin hyllyltä vastaukset poimivana besserwisserinä, ei minun tarvitse silti ihan kaikkea tietää. Minun tehtäväni on opettaa omaa oppiainettani ja joskus voin sanoa, että kysypäs kemianopettajalta, mihin perustuu leivinjauhepommin räjähtäminen.

Huolestuttavaa on se, että tietoa tulee joka tuutista eivätkä lapset ja nuoret ymmärrä, että kaikkea ei pidä uskoa. Internetissä, tiedon ihmeellisessä aarrearkussa olevia asioita ei osata kyseenalaistaa. Huolestuttavaa on myös se, että lasten omilla vanhemmilla ei jostain syystä ole mahdollisuutta vastata jälkikasvunsa kysymyksiin. He eivät ehkä osaa kommunikoida lastensa kanssa tai lapset pitävät omia vanhempiaan kalkkiksina, jotka eivät tiedä mistään mitään ja jotka vaan saarnaavat.

Mielenkiintoinen ristiriita on siinä, että näille samaisille lapsille monet asiat pureskellaan liian valmiiksi eikä heidän tarvitse käyttää omia aivojaan. Vanhemmat kertovat pikkuisilleen vastaukset kaikkeen, mutta lasten kasvaessa kysymykset vaikeutuvat ja vastaamista koetetaan vältellä. Aikuisen ei tarvitse olla kävelevä vastausautomaatti. Monesti olen huomannut, että lapset ja nuoret eivät kaipaa vastauksia (nehän löytyvät sieltä netistä) vaan kuuntelijaa ja sellaista aikuista ihmistä, joka edes pienen hetken on kiinnostunut siitä, mitä heidän maailmassaan tapahtuu. Virtuaalitodellisuudessa kun ei ole empatiaa.