]]>
Ensimmäiset hiihtokerrat ovat aina ihan kauheita, kun tuntee läkähtyvänsä ja vähintään kuolevansa. Kunto kuitenkin kohoaa aika nopeasti ja pian voikin keskittyä itse hiihtämiseen sen sijaan, että pelkää sydämen ja keuhkojen hyppäävän rinnasta ulos. Sitten hiihtämisestä voi jo nauttiakin. Ensimmäisillä kerroilla ylämäet menevät ylös niin, että sitä ikään kuin kävelee sukset v-asennossa mäen ylös. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa on käynyt sivakoimassa, niin voi päästä ihan luistelemalla ylös, vaikka mäen päällä pitääkin vähän hengähtää. Erään kerran olin hirmuisen ylpeä itsestäni, kun sivakoin reippaasti jyrkkää mäkeä ylös ja juuri kun olin ajatellut, että hitsi miten hyvin tämä menee, niin takaani kuuluu khiit-khiit-khiit ja ohitseni paineli joku äijä jumalatonta vauhtia. Ehdin juuri ja juuri nähdä, että hänen takkinsa selkämyksessä luki "Nordic Ski Team Finland". Melkein alkoi ahistaa, kun ajattelin, että olen sittenkin älyttömän surkea ja hidas hiihtäjä, mutta tulin hetkellisen ahistuskohtauksen jälkeen tolkkuihini ja ajattelin, että kannattaisi ehkä verrata itseään omaan viiteryhmään. Mutta missä ovat laduilta kaikki ikäiseni naiset? Muutenkin naiset näyttävät olevan ladulla vähemmistönä. Toki on hiihtomummoja, jotka lykkivät perinteisellä tyylillä toppapuku päällä, permanentattu otsatukka villapipon alta pilkottaen. Sitten on himohiihtäjänaisia, jotka ovat kokoa 34-36, joilla on pienet sirot, meikittömät ja pisamaiset kasvot, tukka niskaponnarilla ja silmillä urheilulliset aurinkolasit. Ja minulla taas on normi akryylimassapakkeli naamassa, hartioilla töyhöttävät hiukseni tahmaantuvat tuulenpuuskassa kaulahuivini sävyyn sovitettuun huulikiiltooni ja aurinkolasieni hopeanvärinen G-kirjain kertoo, että kyseessä eivät ole varsinaisesti urheilua varten suunnitellut aurinkolasit. Ja voi että nuo pikkuiset naiset menevät kevyesti ja sirosti kapeine raajoineen tiukoissa hiihtoasuissaan. Miten pienissä ihmisissä voikaan olla niin paljon puhtia? Oma hiihtämiseni näyttää ihan löntystelyltä heihin verrattuna.
Onneksi enää tässä iässä ei juurikaan tarvitse kilpailla kenenkään kanssa vaan yleensä riittää, kun voittaa itsensä. Eräänäkin iltana olin tempaissut vitosen lenkin ja ajattelin, että suihkaisen vielä sen toiseen kertaan, vaikka olin vähän väsynyt. Hyvinhän se meni siihen asti, kunnes keskittyminen herpaantui sadasosasekunniksi ja lensin mukkelismakkelis kovalle ladulle sukset, sauvat, kädet ja jalat ja muut ruumiinosat kohtalaisessa solmussa. Sanoin vaan tyynesti "Oho" ja ensimmäinen ajatus oli, että näkiköhän kukaan ja toinen oli, että eihän hieno hiihtopukuni vaurioitunut. Polveen sattui, ranteisiin sattui, joka paikkaan sattui, mutta kampesin itseni ylös, pudistelin lumet puvustani ja jatkoin hiihtämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi että alaleukani vähän väpätti ja ihan kuin silmiin olisi mennyt lunta kun ne niin vetistivät. Taisin loukkaantua pahemmin henkisesti kuin fyysisesti. Lapset voivat kaatuilla ladulla, mutta eivät aikuiset, se on jotenkin noloa. Minua onneksi hieman lohdutti, kun seuraavana päivänä kuulin erään aktiivihiihtäjän kertovan, että ladut ovat nyt niin liukkaat, että hänkin oli kaatunut. Ja kuten eräs ystäväni sanoi, on tärkeintä vaan jatkaa mahdollisimman coolisti eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi! (Tuo neuvo pätee aika moneen muuhunkin asiaan).
En ole mikään Finlandia-hiihtäjä vaan hiihtelen omaksi ilokseni, kunnonkohottamisen takia ja siksi koska hiihtäminen on niin kivaa! Hiihtäminen on toki rankkaa ja siinä tulee hiki, mutta urheilusuorituksen jälkeinen fiilis palkitsee. Palkitsevaa on myös tuntea, kuinka kunto kohoaa ja että farkut eivät kiristä ihan niin paljon. Olisihan minustakin kivaa rötköttää sohvalla, mässäillä kaikkea epäterveellistä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi en voi lähteä liikkumaan. Monesti joudun pakottamaan itseni ulos, kun väsyttää eikä jaksa eikä oikein ehtisikään, mutta kun on laittanut sukset tai lenkkarit jalkaan tai noussut fillarin selkään, niin voi olla tyytyväinen itseensä ja väsymys ja ahistuskin (ja ylimääräiset kilot) karisevat liikkuessa. Suosittelen kokeilemaan!
]]>Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole puhua kummankaan ehdokkaan puolesta eikä toista vastaan. Minulle on ollut ehdokkaiden julkistamisesta asti selvää, ketä äänestän. Luulen, että aika monen voi olla vaikeaa arvata, minkä numeron nyt äänestyslappuun riipustan, mutta ne ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät kyllä ja muiden ei tarvitsekaan tietää. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siis ole kampanjoida kummankaan puolesta vaan antaa yksi näkökulma aiheeseen etenkin niille ihmisille, joiden maailmankatsomus kaipaa vähän avartamista ja ravistelua. Eduskuntavaaleissa oli jo ravistelua oikein mukavasti. Ähäkuttikattimatti kaikille norsunluutorneissaan eläville hienostelijoille, jotka pöyristyivät jytkystä. Nyt on puhuttu vastajytkystä, josta tykkään ihan yhtä lailla, sillä kumpikin jytky omalla tavallaan herätteli huomaamaan yhteiskunnan epäkohtia. Mutta kai tässä jokin balanssi säilyy... Eduskuntavaaleista jäi se kuva, että suomalaisista yllättävän moni on suvaitsematon juntti, joiden mielestä "rajat kii ja markka takas" on järkevintä globalisaatiota ja nyt yhtäkkiä meillä onkin vihreä homo (tuliko kellekään muulle tästä hassu mielikuva?) presidenttiehdokkaana.
On kerrassaan mahtavaa, että sellainen ihminen, joka edustaa monien halveksumia asioita, on päässyt yhteiskunnassa noin pitkälle. Homo, sivari, ajatuksiltaan vihreä ja sillä on ulkomaalaistaustainen puolisokin... Siinäpä onkin liikaa sulattelemista monelle suomalaiselle. Haaviston suosio yllätti monet ja nyt ihmetellään, että ketkä kaikki häntä äänestivät. Ettei vaan tuo naapurin Pertsa olisi piilohintti, kun meni Haavistoa äänestämään? Eräs henkilö minulle nimittäin tokaisi, että taitavat kaikki Haaviston äänestäjät olla piilohomoja ja eräs vanhempi rouvashenkilö lateli täysin painokelvotonta tekstiä Haavistosta. No mutta onhan se ihan hirmuisen pelottavaa, että joutuu kohtaamaan erilaisuutta. Jos vaikka kaikista suomalaisista tulee yhtäkkiä homppeleita, kun pressakin on! Monille on ihan liikaa ajatus siitä, että Haavisto olisi isännöimässä Linnan juhlia puolisonsa kanssa. Minusta se olisi hyvin edistyksellistä ja historiallista, vaikka aika iso osa maailman väestöstä onkin eri mieltä. Monien mielestä meille naurettaisiin maailmalla, mutta en oikein usko, että kukaan nauramaan ryhtyisi. Ei ainakaan sen enempää kuin punakoille känniläisille "Mr. Mallorcoille", jotka ovat pitäneet suomikuvaa yllä maailmalla liikkuessaan.
Aika moni sanoo, että onhan se homous nyt hyvänen aika sentään ihan luonnotonta! Aika moni muukin asia on luonnotonta... Esimerkiksi se, että minäkään en lisäänny vaikka se olisi velvollisuuteni naisena ja Raamattukin niin velvoittaa. Sehän on vallan luonnotonta, hyi minua! Eräälle ihmiselle sanoin, että ajattelepa sitä tilannetta, että itse olisit kiinnostunut omasta sukupuolesta ja sinulta evättäisiin työpaikka, vaikka olisit pätevä ja osaava hakija. Vastaus oli "No mutta kun en ole". Jossittelu on turhaa, mutta monelle tekisi hyvää yrittää asettua toisen asemaan. Kysynkin, että mikä siinä homoudessa on niin kauheaa? En ole tähän mennessä saanut yhtään järkevää vastausta vaan monille tulee oikein ällötyksenpuistatus eivätkä he kykene järkevään ajatteluun. Minulle tulle ällötyksenpuistatus ja suuttumuksenkiehahdus siitä, kun joku sanoo: "Hyi vittu homoja". Kyllä minäkin avoimesti tuijotin ensimmäisen kerran kuin näin vuonna -99 Prahassa bussipysäkillä transvestiitin, mutta kun on vähän maailmalla kierrellyt, niin monet asiat asettuvat erilaisiin mittasuhteisiin. Nuorempi sukupolvi on vapaamielisempää ja olen huomannut myös, että naisten on helpompi suhtautua erilaisuuteen kuin miesten. Homous taitaa olla pelottava uhka monelle itsetuntonsa kanssa painiskelevalle perusäijälle, mutta eipä miehillä tunnu olevan mitään sitä vastaan, jos he sattuvat näkemään kaksi sulokasta naista keskenään... No tiedätte kyllä. Jos (ja kun) Haavistosta ei tule presidenttiä, niin ainakin hän on näyttänyt hyvän esimerkin sillä, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole enää niin iso este etenemiselle kuin ennen.
Toki on ihmisiä, jotka eivät äänestäisi Haavistoa, vaikka hän olisi umpihetero. Tästä päästäänkin spekulointiin: mitä jos Haavisto ei olisi homo? Ropisisiko laariin ääniä enemmän? Mitä jos Niinistö olisikin homo? Niinpä, niinpä! Mitä jos Niinistöllä olisi ulkomaalainen puoliso? Niinpä, niinpä. On olemassa ihmisiä, joille ehdokkaiden seksuaalinen suuntautuminen ei merkitse mitään ja he vetoavat muihin ansioihin. Itse kuulun tähän porukkaan, mutta ei siitä sen enempää! Monet ovat vedonneet Haaviston kohdalla riittämättömään koulutukseen ja kokemukseen. Entäs jos tilanne olisi niin, että Haavisto olisi se koulutetumpi ja Niinistöllä vähemmän meriittejä? Moni perustelee Haaviston valintaa sillä, että heidän mielestään Haavisto osaa puhua asiat kansankielellä. Mutta riittääkö se perusteluksi valita hänet johtamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme? Totta toki on, että Haaviston puhetta ymmärtää helposti, Niinistö kun usein kiertää erinomaisen lahjakkaasti ja kierosti hänelle esitetyt kysymykset, että pistää epäilemään, että hänellä on savolaisia geenejä.
Tämä jännittävä sketsihahmokilpailu, eikun anteeksi presidentinvaaliskaba päättyy pian ja minua jo vähän jänskättää. Pääsenköhän taas sanomaan: "Mitäs minä sanoin?"
]]>
Olen ihan vakavissani hankkimassa hiihtopukua, mutta minulle ole vielä selvinnyt, mitä kaikkea sen alle pitää tunkea. Ensin pitäisi vissiin olla jokin tekninen alusasu. Mutta kun niitäkin on fleeceisiä ja sitten muita keinokuituisia. Vai tuleeko fleecen alle vielä jokin alusasu tai kerrasto? Hä? Sen olen käsittänyt, että alin paita siirtää hien seuraavan kerrokseen, mutta tarkoittaako tämä sitä, että se seuraava kerros sitten kastuu hiestä? Hä? Mihin tarvitaan kuoritakkia ja liittyykö se nyt tähän asiaan ollenkaan? Voisiko joku kirjoittaa oppaan "Urheiluvaatteet for Dummies?" Ostaisin heti yhden kappaleen. Ovatko nykyiset hiihtoasut edes lämpimiä? Ne ovat sen verran ohuitakin, että on vaikeaa uskoa, että ne lämmittävät. Suurin osa hiihtotakeista on lyhyen mallisia ja minua hirvittääkin, että takamukseni jäätyy viimassa, jos on lyhyt takki. Ja jos minun pitää ahtaa kolme tai neljä vaatekerrosta päällekkäin, niin voin kertoa, että sitten kyllä ahistaa. En ihan huvikseni lähtisi ostelemaan varusteita, sillä summasta tulee aika nopeasti kolmenumeroinen, urheiluvetimet kun ovat mielestäni törkeän kalliita. Niken sisäliikuntapöksyjen lähtöhinta oli 75 euroa, mutta sain ne puoleen hintaan. En varmaan olisi raaskinut niitä täydellä hinnalla ostaakaan. Kuinkahan monta senttiä housujen kamputsealainen (lapsi)ompelija on saanut?
Vaatteiden ostaminen on ollut minulle aina hauskaa ja helppoa, monesti ajanvietettä ja aina yhtä ihanaa. Tiedän tarkalleen, mitkä leikkaukset ja mallit minulle käyvät, mistä materiaaleista pidän ja miten vaatteita ja asusteita yhdistellään. Jokaiseen asiaan on olemassa poikkeus ja minulla vaatteiden ostamisen kohdalla poikkeuksen tekevät urheiluvaatteet. Jo pelkästään pipon ostaminen oli kohtuuttoman hankalaa ja kun löysin kivanvärisen pipon, niin sekin osoittautui "sudeksi", sillä se on liian ohut; pääkoppa ja korvannipukat jäätyvät. Tai ehkä vika ei ole pipossa vaan siinä, että minulla on varmaankin humanoidin pää. Urheiluvaatteista ei voi päätellä päällepäin yhtään, miltä ne näyttävät yllä. Hyllyssä monet pipot näyttivät kivoilta, mutta päässäni ne näyttivät siltä kuin olisin tempaissut päähäni neulotun kortsun tai numeroa liian ison hopparilätsän.
Sovittelin vähän aikaa sitten enemmän urheiluvaatteita kuin koko elämäni aikana yhteensä ja minusta tuli vain syvästi ahdistunut ja turhautunut. Tarkoituksena oli ostaa kunnolliset sisäliikuntavaatteet kuntosalia varten. Löysin vaikka miten ihanan näköisiä paitoja, mutta herranjestas, miten hirveitä ne olivatkaan päällä. Kaikki, missä luki ClimaCool tai muuta vastaavaa, tuntuivat kylmännihkeiltä - ihan kuin ihoani vasten olisi ollut nyljettyjä sammakonnahkoja. En nykyisin osta edes viskoosivaatteita, sillä en pidä päälläni mitään, mikä tuntuu inhottavalta. Sovitin Röhnischin kaunista kirkkaansinistä paitaa ja kun katsoin peiliin, koin yllättävän takauman. Olinkin yläasteella, menossa uimaan koulun liikuntatunnilla ja tuijotin peilistä ällöttävää, kuhmuraista makkaravatsaani, jota uikkari ei peittänyt vaan korosti. Palasin tähän hetkeen ja tajusin onnekseni, että en enää inhonnut vatsamakkaroitani vaan sitä typerää kiiltävää paitaa. Sitten sovitin oikein nättiä violettia paitaa, joka istuikin kauniisti ja tuntui kivalta päällä, mutta jonka kaula-aukko oli huomiotaherättävän suuri. Hetken jo ajattelin, että olisihan se toki vastakkaiselle sukupuolelle kivaa katsella huhkimistani salilla, mutta hylkäsin tuonkin paidan. Seuraava paita oli Adidaksen pitkänmallinen paita, jossa oli resori alhaalla, liian alhaalla! Lantiostani tuli ihan pökelö ja vartalon mittasuhteet näyttivät heittäneen kuperkeikkaa ja vatsamakkarani kolminkertaistuneen. Lähes kaikkien paitojen hihat olivat liian lyhyet ja päättyivät käsivarren paksuimpaan kohtaan ja jos sattuu olemaan niin, että käsivarsissa on enemmän läskiä kuin lihasta, niin tuollainen hihan pituus näyttää kamalalta.
Minulla oli sovituskopissa norsuolo ja ajattelinkin, että reklamoin urheiluvaatteiden valmistajille siitä, että he eivät ota huomioon erikokoisia liikkujia. Siis meitä, joille maistuu suklaa ja muut herkut ja joilla on aina ylimääräiset viisi tai kymmenen kiloa painoa. Reklamaation aihetta olisi myös urheiluvaatteiden estetiikassa. Ensinnäkin, miksi suuri osa vaatteista on mustia? Housut, paidat, kaikki? Tai sitten ne ovat räikeän kirkkaita ja minunkin oli pakko ostaa neonpinkki paita, koska se oli järkevin väri. Mustat, siniset ja vihreät näyttivät miesten paidoilta ja keltainen ja oranssi tekevät minut merisairaan näköiseksi kuolonsyöjäksi. Voisin käyttää mustia urheiluvaatteita, jos niissä olisi vaikka jokin kiva kuvio. Sama homma urheilukengissä muuten. Minun piti hankkia hyvät talviulkoilukengät ja kappas, tulipa ostettua mustat, kun ei ollut vaihtoehtoja. Olisiko vaikka tummanvioletit mitä? Hä? Tai edes värikkäät nauhat? Kun manguin Intersportissa, että "Tahtoooooo pinkit", niin myyjä nappasi hyllyn päästä pinkit nauhat, joissa oli sydämiä ja tarjosi niitä. Olin kiitollinen, että hän ainakin kuunteli asiakasta. Jos jostain sattuukin löytymään ne ihanat pinkit urheilukengät, niin niillä on sitten taas hintaa ainakin satanen enemmän. Ja kun ne tavallisetkin maksavat jo pitkälle toistasataa, niin sitten on tyytyminen niihin halvempiin mustiin. Voin maksaa kolmesataa euroa pinkeistä kengistä, mutta vain siinä tapauksessa, että ne ovat Manolo Blahnikit.
]]>Minulla oli jääkaapissa jämä omena-kanelimarmeladia ja purkki rahkaa ja sain idean jouluisesta rahkaherkusta. En tiedä, onko tämä mikään niin ihmeellinen ohje, mutta ihan kiva minun mielestäni ja sopii pikkujouluaikaan. Joulupöytään tämä on ehkä turhan arkinen, mutta ei mikään estä tarjoamasta tätä jouluaterian jälkkärinä.
Kipaisin kauppaan ostamaan kermaa (kyllä ihan sitä ihtiään eli kuohukermaa, mutta kyllä tähän muutkin vaahtoutuvat valmisteet sopii ja vaikka vatkautuva vaniljavaahto, jos tykkää) ja piparkakkuja, vaikka mielelläni olisin käyttänyt omatekoisia pepparskaakkuja. Niitä ei tähän hätään ollut, joten oli tyytyminen valmisversioon lisäaineineen kaikkineen.
Maustamiseen kannattaa käyttää vanilliinisokeria tai jotain, mistä tulee vanilja-aromia, sillä se peittää rahkan happamuutta ja pehmentää makua. Minä lisäsin mausteeksi myös hieman kanelia, kun tykkään voimakkaammista mauista. Laitoin vielä tavallista sokeria, sillä yleismaku oli hapan, johtuen omenoista ja myös tuo omena-kanelimarmeladi tuli jotenkin happaman makuiseksi eikä ollenkaan äppymakeaksi. Joskus pelkkä hillo tai marmeladi riittää makeuttamaan rahkan, mutta nyt ei käynyt niin. Laita sokeria maun mukaan, toiset tykkää enemmän happamasta rahkanmakuisesta ja toiset yltiömakeasta. Pari ruokalusikkaa lienee hyvä määrä, jos jokin määrä täytyy tähän heittää. Tummat sokeritkin tähän käy eli fariinisokeri ja vaikkapa ruokosokeri. Sain päähäni lisätä rahkan joukkoon myös omenaa ja se olikin aika hyvä idea, sillä omena tuo kivaa puruvastusta ja siitä saa myös vitamiineja ja kuitua.
Tässä siis jonniilainen ohje:
1 omena
1 prk kuohukermaa
2-3 rkl omena-kanelimarmeladia
1 prk rahkaa
pipareita
sokeria maun mukaan
vanilliinisokeria tai vaniljasokeria tai aitoa vaniljaa
1. Kuutioi omena.
2. Vatkaa kerma vaahdoksi.
3. Sekoita marmeladi, sokerit ja omenakuutiot rahkaan ja murenna piparit joukkoon.
4. Lisää kermavaahto.
5. Anna tekeytyä kylmässä, jolloin piparit pehmenevät ja maku tasaantuu.
6. Nauti hyvällä omallatunnolla :)
]]>
Teepäs tänä aamuna pieni harjoitus. Se alkaa siitä, että korjaat asentosi ryhdikkääksi. Taivuta lapaluita vähän taakse, nosta nokka ylemmäs ja oikaise runkosi. Sitten vaikein liike: nosta suupieliä vähän ylöspäin. Hyy-vä, juuri noin. Sitten kiedo kädet itsesi ympärille, anna itsellesi oikein kunnon halirutistus ja sano: "Minä tykkään sinusta!" Jos olet oikein rohkea, voit sanoa "Minä rakastan sinua". Halaa itseäsi niin kauan kuin tuntuu hyvältä. Saatat tuntea, miten rakkaus alkaa virrata Sinussa. Minulle ainakin kävi niin ja tuli hyvä olo ja mieli.
Meidän on usein helpompi tunnustaa toisille ihmisille, että välitämme heistä, mutta harvoin itselle tulee tunnustettua, kuinka tärkeä sitä onkaan. Kuitenkin meidän täytyy ensin rakastaa itseämme ennen kuin voimme aidosti rakastaa toisia. Tämän pienen aamuharjoituksen tarkoituksena oli muistuttaa Sinua oman itsesi tärkeydestä. Nyt kun olet taas muistanut, että olet rakastettava ihminen, voit tehdä jotain karmean uhkarohkeaa ja tunnustaa välittämisesi jollekulle toiselle. Minun kohteeni oli beagle, joka tosin mulkoili minua kun lässytin, että "voikuinkaminärakastansinuaniinkovasti, sinäettiedäkäänmitenpaljonminäsinuarakastanjnjne". Ennen kuin pääsin lauseen loppuun, beagle oli luikerrellut halausotteesta pois valkoinen hännänpää vilahtaen. Ehkäpä välittäminen kannattaa tunnustaa jollekulle ihmiselle lemmikin sijaan... Mitä jos minä töissä tekisin niin, että halaisin työkavereitani ja sanoisin "Olet minulle tärkeä". Mielessäni jo näin, miten eri henkilöt halaukseeni suhtautuisivat... Monet naispuoliset ottaisivat halauksen varmasti lämmöllä vastaan ja kun kertoisin, että pidän halauskampanjaa, he varmaan hymyilisivät ja jutustelisimme asiasta yhden välitunnin ajan. En yhtään epäile, etteivätkö myös miespuoliset työtoverini ottaisi lämmintä halausta vastaan antaumuksella, mutta sitä en tiedä, miten he ymmärtäisivät halauskampanjani merkityksen. Todennäköisesti he vain ottaisivat halauksen vastaan ja kohta putkiaivoissa vilistäisi jo jotain ihan muuta ajateltavaa. Halauskampanja olisi kuitenkin kokeilemisen arvoinen jo ihan siitä syystä, että minussa elää pieni psykologi, josta on kivaa tarkkailla ihmisten reaktioita ja siitä syystä, että mielestäni yksi elämän tarkoitus on tehdä sellaisia asioita, jotka tuottavat itsellemme ja toisille hyvää mieltä.
]]>Joka toinen kolmekymppinen ja joka viides 40-vuotias nainen on lapseton, joten me emme ole mikään ihan pieni ryhmä. Osa on tahattomasti lapsettomia enkä tahdo heitä millään tavalla kirjoituksillani loukata. Toivon sydämestäni, että heidän vauvahaaveensa toteutuisivat ja kipeät sielun haavat arpeutuisivat. Minä olen tarkoituksella lapseton ja suhtaudun asioihin varmaankin hyvin eri tavalla kuin tahattomasti lapsettomat, vaikka meillä varmasti samanlaisia kokemuksia ympäristön paineista ja yhteiskunnallisista odotuksista onkin. Tämä maailma nimittäin pyörii perheellisten pillin mukaan ja perheelliset jyräävät meidät monessa asiassa. Mutta meillä lapsettomillahan on aikaa keskittyä omaan venymättömään napaamme, meillä on niin helppo elämä kertakaikkiaan. Minä olen sitä mieltä, että me lapsettomat jäämme tässä yhteiskunnassa perheellisten varjoon ja siksi vaadinkin seuraavia asioita:
1. EHKÄISYPALVELUT LAPSETTOMILLE
Haluaisin käydä jossain tyylikkäässä ja siistissä paikassa uusimassa e-pillerireseptini. Nyt joudun käymään perhesuunnitteluneuvolassa (yökyökyök mikä sana!!!). En minä suunnittele perhettä! Enkä minä halua istua imelässä vauvanhajussa kulahtaneilla oransseilla keinonahkasohvilla vaan haluaisin istuskella kuunnellen klassista musiikkia Alcantara-päällysteisillä design-sohvilla ja lukea Vogueta. Haluan lukea vastaanotolla jotain muutakin kuin kuivuneen vauvanpuklin kurtistamia Meidän perhettä tai Kaksplussaa, jonka nimen tarkoitus ei ole vieläkään minulle selvinnyt. Haluan kuunnella hoitajalta normaalia aikuisten puhetta enkä lässytystä. Hoitajat nimittäin lässyttävät yliempaattisesti vauvojen lisäksi myös meille aikuisille. Haluan, että e-pillerireseptini uusitaan nopeasti ja vaivattomasti ilman, että minun tarvitsee vastata kysymykseen haluanko lapsia ja kun vastaan, että en, niin minun pitää selittää vartin ajan että miksi en halua lapsia. No jos haluaisin lapsia, niin en varmaan uusisi reseptiäni, halooooo!! Minulla on vakaa aikomus kirjoittaa lista syistä, joiden vuoksi en halua lapsia. Tulostan listan ja kuljetan sitä mukanani ja läväytän sen aina kaikkien niiden eteen, jotka kysyvät lapsentekoasioita. Siinä sulle dataa: Kolmekymmentä syytä, miksi en halua lapsia. Eikä yhtään, miksi haluaisin.
2. LAPSETTOMIEN KIRPPUTORIT
Haaveilen kirppiksestä, jossa mahtuu liikkumaan sujuvasti. Nyt kirpputorien käytäviä täyttävät mammat leveine ahtereineen ja vaunuineen/rattaineen. Puolet kirppiksellä olevista tavaroista on lastenvaatteita, mutta mitäs minä niillä teen? On ajanhaaskausta, kun huomaa vaatekasasta pilkottavan jonkin kauniin kuosin ja kaivaa sen kaikkien minikokoisten vaatteiden alta vain huomatakseen, että sekin on minikokoinen. Lapsettomien kirpputoreilla saisi myöskin olla rauhassa ilman pelkoa siitä, että joku pikku-tahmatassu hypistelee myynnissä olevia tavaroitani. Muutama viikko sitten olin teippaamassa -50 % -ilmoitusta myyntipöytäni reunaan ja jos en olisi ollut kärppänä, niin pienet näppärät sormet olisivat pihistäneet teippirullan.
3. LAPSETTOMIEN MARKET -PÄIVÄT
Tiedättehän, että isoissa marketeissa on aina silloin tällöin lasten päivät? On pelleä ja ilmapalloja ja maskottia ja tasatunnein jotain älytöntä. Mitenkä olisi meidän lapsettomien päivät? Silloin perheelliset eivät saisi tulla kauppaan ja me saisimme kerrankin katsella tuotteita rauhassa ja olla sovituskopissa ilman pelkoa siitä, että joku pikkunilviäinen kurkkii verhon alta tai tempaisee sen kokonaan auki (näin on nimittäin käynyt enkä tiedä, kumpi sai paremmat, siis pahemmat traumat, minä vai lapsi). Lapsettomien market-päivänä esittelyssä olisi gourmet-juustoja ja suklaita sipsien ja valmisruokamyrkkyjen sijaan. Ei tarvitsisi kuunnella yhdenkään vauvan rääkymistä vaan marketissa vallitsisi hiljainen puheensorina.
4. LAPSETTOMIEN PARKKIPAIKAT
Markettien parkkipaikoilla on omat parkkiruudut perheellisille. Mutta ihan yhtälailla lapsettomilla ja etenkin sinkuilla pitäisi olla omat parkkiruutunsa. Minä käyn hyvin usein yksin kaupassa ja raahaan kymmenien kilojen painosta tavaraa. Perheelliset käyvät monesti koko perheen voimin kaupassa. Lapset työntävät omat pikkukärrinsä ja isi kantaa ainakin puolet kasseista, kun äiti retuuttaa parkuvaa vauvaa tai Hesen kassia. Tavarat pakataan kätevästi kiiltelevän farmariauton takaluukusta ja lapset istutetaan turvaistuimiin tai missä niitä nyt kuljetetaankin. Minä joudun jättämään vanhan Vectran suunnilleen kilometrin päähän ja ne perheellisille tarkoitetut parkkiruudut ovat tyhjinä. Raahaan kauppakassit yksin, niskoja särkee, muovikassi meinaa rätsähtää ja toivon, että ooppelin lukitusjärjestelmä ei reistailisi. Meillä lapsettomilla kun ei ole ollut varaa siihen kiiltelevään farmariautoon, kun emme saa kaikenmaailman tukia ja lapsilisiä.
5. OIKEUS KEKSIÄ KAIKENLAISIA VERUKKEITA JA TEKOSYITÄ
Perheelliset käyttävät lapsia verukkeena kaikille asioille. Mutta me lapsettomat emme saisi koskaan valittaa väsymystä, koska emme ole valvoneet imettämässä ja vaippoja vaihtamassa emmekä tiedä, mitä oikea väsymys on. Minä aion jatkossa käyttää TV-sarja Pasilasta nappaamaani tokaisua: "Mitäs hankit lapsia!", jos joku perheellinen valittaa sitä, miten rankkaa lasten kanssa on. Me emme saisi sanoa mielipiteitämme lasten kasvatuksesta, sillä emme kuulemma vain ymmärrä, mitä elämä on lasten kanssa. No emme ymmärräkään, mutta minä en myöskään ymmärrä sitä, miten perheellistyneet ovat saattaneet niin autuaasti unohtaa sen ajan, kun heillä ei ollut lapsia. Aina kun joku perheellinen sanoo, että elämä on nyt niin "täyttä" ja "parempaa" ja "elämässä on sisältöä", voi rivien välistä lukea sen, että meidän lapsettomien elämä on siis ihan hanurista ja täysin sisällötöntä. Nyt poikkesin pikkuisen aiheesta, mutta tulipa sanotuksi!
Meillä lapsettomilla ei ole mitään hyvää tekosyytä mihinkään. Äiti-ihmiset voivat aina vedota raskauskiloihin, mutta me olemme vain itsekurittomia läskejä. Naisen tyylitön ja totaalisesti out pukeutuminen ja räjähtänyt kampaus hyväksytään, sillä eiväthän äidit ehdi panostaa ulkonäköönsä eikä heidän tarvitsekaan. Jos minä olen joskus epäsiisti ja suttuinen, niin heti nousee hirveät epäilykset siitä, että olen depressioitunut, muuttunut narkkariksi tai vakavassa parisuhdekriisissä. Jos minä huudan kurkku suorana hermostuksissani, on syytä epäillä, että olen lopullisesti pimahtanut, en osaa hillitä itseäni tai että olen burn outissa. Mutta jos äiti kiljuu kakaroilleen, on se siis herranjestas ihan ymmärrettävää, kun on ne hormonit ja valvotut yöt ja lasten aiheuttama elämän rankkuus yleensä. Jos perheellinen ei ehdi tai jaksa harrastaa liikuntaa, on se täysin ookoo, mutta jos meikäläinen valittaa, että liikunnalle ei jää aikaa, niin minua pidetään laiskana ja kykenemättömänä hallitsemaan omaa ajankäyttöäni. Ajankäytöstä tuli mieleen yleisimmät myöhästelyn tekosyyt. Myöhästyessään perheelliset voivat vedota siihen, että lapselle tuli kakkahätä juuri kun oli saatu kurapuku päälle. Ja kaikki ovat ihan, että no ei siinä mitään. Mutta jos meikäläinen myöhästyy kokouksesta siksi, että mies ei ole päässyt tulemaan ajoissa töistä enkä ole saanut autoa häneltä, rekka on ollut Tourulassa (monesti on ollutkin) jumissa ja lumimyrskykin yllätti, niin minua pidetään vain säälittävänä selittelijänä, joka ei osaa katsoa kelloa. Tai entäpä jos minä ilmoittaisin, että myöhästyn kokouksesta oman kakkahädän takia! Sekin on herkkävatsaiselle mahdollista.
6. ERILAISET ETUOIKEUDET
Se on vähintään kerran viikossa, kun pyöräillessäni joudun henkeni kaupalla väistämään keskellä kevyen liikenteen väylää kulkevaa matamia, joka työntää ajatuksissaan jälkikasvuaan vaunuissa tai rattaissa. Ilmeisesti liikennesäännöt eivät koske perheenäitejä. Perheellisillä on myös oikeus tukkia esimerkiksi markettien käytävät ostoskärryillään. Mutta auta armias jos minä jätän kärryni keskelle Prisman käytävää ja ohitse pyrkii joku äiti-ihminen penskansa kanssa, niin saan vihaisen mulkaisun, kun hän ei jälkikasvuineen mahdu ohi. Eikä siinä auta anteeksipyytely eikä hymyilykään. Pelkään hormonimyrskyn vallassa olevia äitejä ja otan mulkoilut vastaan nöyränä, mutta en tiedä, miten nöyrä olen kestämään moista kohtelua. Perheellisillä on myös aivan verraton etuoikeus olla perhesyistä pois kokouksista, lähteä niistä etuajassa ja tulla myöhässä. Mutta minun on aina oltava paikalla. Monissa työpaikoissa perheellisten työvuorolistat laaditaan ensin ja lapsettomat tekevät kaikki juhlapyhät ja tuuraavat aina tarvittaessa. Kaikki vaan samalle viivalle sanon minä! Tuohon lauseeseen onkin hyvä lopettaa.
]]>
Tilanne 1: Kaksi isokokoista yhdeksännen luokan poikaa nahistelee käytävällä. Miesopettaja tulee paikalle ja huomaa, että jos asiaan ei puututa, niin toinen oppilaista saa kohta turpaansa. Opettaja menee riitapukareiden väliin ja erottaa kaverukset toisistaan fyysistä voimaa käyttäen, puhuttelee molempia, keskustelee heidän kanssaan ja selvittää tilanteen. Oppilaat pyytävät toisiltaan anteeksi, opettaja ilmoittaa tapahtuneesta kotiin ja vanhemmat aikovat keskustella kotona asiasta lapsensa kanssa.
Tilanne 2: Kotitalousopettaja huomaa, että eräs vilkkaammanpuoleinen oppilas on taas väärässä työpisteessä. Opettaja kehottaa oppilasta menemään omaan työpisteeseen, kehottaa kerran, toisen, kolmannenkin. Oppilas ei reagoi mitenkään vaan jatkaa juttelua kaverinsa kanssa. Opettaja menee oppilaan luokse, koskettaa kevyesti oppilaan olkapäätä ja ohjaa hänet omaan työpisteeseen. Oppilas lähtee siirtymään sinne välittömästi ja menee tekemään työnsä loppuun.
Tilanne 3: Kahdeksasluokkalainen tyttö tulee maanantaiaamuna kouluun itkeneenä. Hän on harrastanut suojaamatonta seksiä ja pelkää tulevansa raskaaksi. Hän alkaa kertoa asiasta tutulle, empaattiselle opettajalle ja tyttö lyyhistyy lohduttomaan itkuun. Hän pelkää, että äiti suuttuu ja että hänen elämänsä on pilalla. Opettaja halaa oppilasta. Nyyhkytys vaimenee, tyttö katsoo opettajaa silmiin ja kysyy vielä, että voisiko ope lähteä hänen kanssaan terkkarin luokse.
Tilanne 4: Ekaluokkalaiset telmivät pihalla. Eräs poika kaatuu ja alkaa parkua. Välituntivalvonnassa ollut opettaja ryntää paikalle, nostaa oppilaan istumaan ja kysyy, että sattuiko pahasti. Poika näyttää veristä polveaan, johon on tullut inhottavan näköinen asfaltti-ihottuma. Opettaja puhaltaa pipiin ja poika nousee opettajan avulla ylös.
Tilanne 5: Liikuntatunnilla venytellään. Eräs tyttö on vääntäytynyt kummalliseen asentoon, sillä hänellä on vaikeuksia ymmärtää suullisia ohjeita. Opettaja taivuttaa oppilaan jalkaa, oikaisee tämän selkää ja auttaa löytämään oikean venyttelyasennon ja oppilas huokaisee helpotuksesta, kun se äskeinen asento olikin aika kivulias.
Tässä oli vain muutama keksitty, mutta todellisuudesta pohjansa saanut esimerkki tilanteista, jolloin opettaja koskettaa oppilasta. Minun mielestäni nuo kaikki ovat aivan luonnollisia tilanteita, joissa opettaja tai oppilas ei ajattele olevan mitään väärää ja joissa kosketuksen voidaan katsoa olevan tarpeellinen. Kotitalousopettajan työssä olen hyvin läheisessä kontaktissa oppilaiden kanssa. Minun työhöni kuuluu neuvoa oppilaita oikeisiin työotteisiin ja se täytyy joskus tai siis oikeastaan aika usein tehdä kirjaimellisesti kädestä pitäen. Yhdessä työpisteessä työskentelee neljä oppilasta ja on ihan väistämätöntä, että kaikki välillä törmäilevät toisiinsa. Olen monesti ihan kiinni oppilaissa, kun meitä on viisi saman ahtaan työpöydän ääressä. Hyvin harvoin oppilaat ottavat ns. hajurakoa. Sen sijaan he pysyvät kyljessäni kiinni, seisovat siis vieressäni ja seuraavat tarkasti, kun opastan heitä. Tänään esimerkiksi yhdessä työpisteessä oli hyvin tiivis tunnelma, kun näytin pikkuleipien valmistamisen ja kaikki halusivat nähdä läheltä, mitä tapahtuu. Kun tarvitsen nopeasti laatikosta patalaput ja oppilas seisoo laatikon edessä ja sanon, että voitko väistää, että saan patalaput ja että kääretorttu ei kärähdä, niin hän ei ymmärrä, mihin suuntaan pitää väistää ja miksi. Kun työnnän häntä varovasti kämmensyrjällä jalansivusta, niin hän väistää heti ja saamme kääretortun uunista pois juuri oikealla hetkellä. Kun sanon tyttöoppilaalle, että sinulla on jauhoja poskessa, niin hän pyytää sipaisemaan sen pois. Itse hän ei voi sitä sipaista, kun hänellä on kädet taikinassa. Sanonko hänelle, että en voi, kun sitten minua luullaan pedofiiliksi ja pelkään, että joku nostaa kanteen? Entäs ne tilanteet, kun oppilaat koskevat minuun? Herranjestas, hehän rikkovat minun koskemattomuuttani! Joka päivä oppilaat, etenkin vielä pienet seitsemäsluokkalaiset, koputtavat käsivarteeni saadakseen huomioni ja tämä on usein se tilanne, kun he sanovat "Hei äiti, eiku siis ope".
On ihan sairasta, että koskettamisesta on tehty sairasta. Nykyisin monista muistakin täysin normaaleista asioista on tehty ihmeen kieroutunutta ja mörköjä nähdään sielläkin, missä niitä ei ole. Toki niitä mörköjä ilmaantuu välillä jostain, mutta onneksi harvemmin. Eiköhän samantien kriminalisoitaisi oppilaiden koskettaminen! Pistetään kaikkien niiden opettajien nimet lehteen, jotka koskettavat jollain tavalla oppilaitaan! Me käytännön aineiden opettajat alamme vain istua opettajanpöydän takana ja yritämme suullisesti selostaa ohjeita. Hyvä siellä on teknisen työn opettajan huudellla, että nyt on just menossa sormet terien väliin... Hupsis - tulikin nakkimuusia, kun oppilas ei ehtinyt tempaista kättä ajoissa pois!
Olen itse hyvin fyysinen ihminen ja minusta toisen ihmisen koskettaminen on luonnollista. Tai no riippuu tilanteesta. Jos joku tulee baarissa kähmimään rintojani, niin läpsäytän välittömästi avokämmenellä. Kosketushan se on sekin! Ja refleksi. Mutta tuo onkin poikkeustapaus. Minusta on ihanaa tuntea toisen ihmisen kosketus. Kun ystävä ottaa kädestäni kiinni, kun työkaveri taputtaa olkapäälle, kun isä siirtää minua edestään pois täysin samalla tavalla kuin silloin, kun olin viisivuotias, kun äiti kohentaa takkini kaulusta... Toisen ihmisen koskettaminen tuo lämpöä tähän kylmään maailmaan. Kosketuksen voima on valtava. Oppilaita kosketus voi lohduttaa, rauhoittaa, ohjata ja neuvoa. Olen usein huomannut, että oppilaat ihan sulavat kosketuksesta. Ei, he eivät jähmety kauhusta vaan levoton oppilas havahtuu tähän maailmaan ja hetkeen, katsoo silmiin ja kuuntelee, kun laitan käden hänen olkapäälleen ja ohjaan töihin. Uskon ja tiedän, että opettajilla on tunneherkkyyttä havaita, milloin kosketusta tarvitaan ja ketkä ovat niitä oppilaita, jotka eivät pidä koskettamisesta.
Minun tehtäväni opettajana ei ole antaa lapsille niitä kosketuksia, joita he eivät kotona saa. Opettajana olen aikuinen ammatti-ihminen enkä tietenkään kosketa oppilasta ilman syytä, mutta työmme on vuorovaikuttamista ja työtämme on vaikeaa tehdä ilman ajoittaista fyysistä kontaktia oppilaisiin. Joku voi toki ajatella, että opettajalla ei pitäisi olla ikinä mitään syytä koskettaa oppilasta. Kehotan sitten lukemaan nuo ylläolevat esimerkit, joita minä ja kollegani voisimme kirjoittaa paljon lisää.
P.S. Tässä linkki kirjoitukseen, josta pohdintani sai alkunsa:
http://www.hs.fi/paakirjoitukset/Opettaja+tulilinjalla/a1305545982272
]]>
Olen yrittänyt jo pitkään päästä eroon negatiivisesta ajattelusta ja vihantunteista, mutta helppoa se ei ole, kun aina tulee eteen aina jokin asia, joka antaa aihetta vihastua. En voi vaikuttaa näihin asioihin, mutta voin onneksi vaikuttaa omaan suhtautumiseeni. Viha voi toki joskus olla tarpeellinenkin tunne ja vihan ja kiukun tunteet saavat ymmärtämään, että kaikki ei ole kohdallaan ja joskus viha aiheuttaa adrenaliinipurkauksen, jota ilman toiminta ei muuten onnistuisi. Klassisin esimerkki lienee se, että kun joku saa jostain tilanteesta tarpeekseen, niin hän vihastuu ja sitten kaikki tulee ulos tavalla tai toisella ja kappas, tilanne tasoittuu tai sysäytyy eteenpäin. Vihalla voi olla joskus positiivinenkin vaikutus, mutta yleensä se vain nakertaa ja kuluttaa, mikäli sitä pitää yllä. Minä jos joku tiedän nyt, mistä kirjoitan. Olen nimittäin vihannut, vihannut ja vihannut! Teininä en osannut käsitellä ikäviä tunteitani muulla tavoin kuin vihaamalla ja käänsin kaiken hirvittäväksi vihaksi itseäni kohtaan, koko maailmaa kohtaan ja kun on tapahtui jotain traagista, olin vihainen Jumalalle ja tälle maailmankaikkeudelle. Sitten pikkuhiljaa sain kokemuksia, jotka auttoivat minua ymmärtämään, että vihaaminen on väärä ratkaisu. Eräänä sunnuntai-iltapäivänä vuosia, vuosia sitten olin murheellinen, vihainen ja katkera ja lähdin tapani mukaan ulos, purkamaan tunteitani lenkille. Pysähdyin punaisiin liikennevaloihin ja siinä samalla hetkellä minut pysäytti myös jokin muu. Yhtäkkiä minut valtasi hyvin rauhallinen tunne ja silmäni avautuivat katsomaan maailman kauneutta. Oli syksyinen iltapäivä, taivaanranta punersi, lupasi vähän hallaa, puut olivat kirjavimmassa ruskassaan ja ilma kuulas. Vedin syvään henkeä ja sitten vallan kummallisesti ikävät tunteeni olivatkin poissa. Sittemmin aina kun olen vihastunut, olen yrittänyt ajatella tämän maailman kauneutta ja ihanuutta ja hokea, että näin upeassa maailmassa ei kannata vihata mitään. Nykyisin en oikein enää osaakaan vihata mitään kuten ennen, vaikka toki tietyt asiat saavatkin sappeni kiehumaan.
Vihasta eroon pääseminen tapahtuu parhaiten siten, että hyväksyy vihan osaksi tunteitaan. Täytyy ymmärtää, että viha on yksi tunteista siinä missä rakkaus ja ilokin. Kyllä minuakin pistelee välillä vihaksi, mutta osaan yleensä hallita vihani ja kohdistan kiukunpurkaukseni vaikkapa siivoukseen tai hulluun juoksulenkkiin, mikäli en ole onnistunut meditoimalla vihaani laannuttamaan. Kaikki eivät osaa purkaa vihaa järkevällä tavalla tai hallita sitä. Itse olen joutunut erään ihmisen vihan kohteeksi ja minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä niin kamalaa olen tehnyt, että tuo ihminen ei voi sietää minua silmissään. Olen yrittänyt ajatella, että ehkä hän ei kuitenkaan vihaa minua, mutta viha on ainoa tunne, joka saa kohtelemaan toista ihmistä niin kurjasti kuin hän minua kohtelee. Kymmenen vuotta sitten olisin suhtautunut tilanteeseen mustavalkoisesti ja alkanut vihata tuota ihmistä takaisin, ostanut voodoo-nuken ja toivottanut hänet alimpaan helvettiin. Mutta nyt en vaan pysty. En pysty, vaikka tuo ihminen on aiheuttanut tämän tilanteen takia paljon ikävyyksiä ja surua myös muille kuin minulle. Suhtaudun häneen välillä jopa kummallisen myötätuntoisesti. Uskon, että hänellä on jokin erittäin pätevä syy vihata minua ja sotkea tärkeitä ihmissuhteita. Yritän ymmärtää, että hän itsekkyydeltään ja kypsymättömyydeltään ei kykene muunlaisiin tunteisiin. Kuitenkaan en tiedä mistä on kyse enkä voi häntä tuomita. En voi vastata hänen vihaansa vihalla vaan vastaan siihen rakkaudella. Toivon tuolle ihmiselle ja hänen perheelleen kaikkea hyvää, lähetän rakkautta ja hyviä, empaattisia ajatuksia ja toivon, että jonain päivänä hän saa niin paljon rakkautta kylmään sydämeensä, että hän ymmärtää, ettei vihanpitoa kannata jatkaa. Tällainen suhtautuminen vaatii minulta paljon. Se vaatii, että ylitän alhaisimmat tunteeni ja pääsen niiden yläpuolelle.
Elämästäni ei tulisi mitään, jos vihaisin kaikkia niitä, jotka ovat kohdelleet ja edelleen kohtelevat minua kaltoin. Olen antanut anteeksi monille ja huomannut, että anteeksiantaminen vapauttaa. Mutta voimmeko antaa anteeksi kaikille niille, joita kohtaan tunnemme vihaa? Emme varmaankaan. Norjan verilöylyn jälkeen ihmiset tunsivat vihaa Anders Behring Breivikiä kohtaan. Kun Äänekoskella pahoinpideltiin raa'asti kuoliaaksi seitsemän kuukauden ikäinen koiranpentu, oli Facebook täynnä tappouhkauksia pahoinpitelijää ja hänen rikoskumppaneitaan kohtaan. Vihaamme silloin, kun emme jaksa ymmärtää asioiden mielettömyyttä. Minua vihastuttaa muun muassa epäoikeudenmukaisuus, kaksinaamaisuus, kiduttaminen, sademetsien tuhoutuminen ja lasten ja eläinten laiminlyöminen, mutta eivät nuo asiat parane vihaamalla. Ne paranevat vain rakkaudella.
Laitoin tähän kaksi biisilinkkiä. Kuuntele molemmat ja kuulostele tunteitasi niiden jälkeen.
http://www.youtube.com/watch?v=r_QWVaTjHvQ
http://www.youtube.com/watch?v=cI6aTxrOeqI
]]>
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Tämä kesä on mennyt käsittämättömän sukkelasti ja hirvittääkin ajatella, että mitenkähän nopeasti seuraava kesä sitten menee? Entäs sitten kun on vielä vanhempi? Lapsuuden kesät tuntuivat pitkiltä, mutta silloin aikakäsitys olikin erilainen. Lapsena sitä ei ajatellut ollenkaan tulevaisuutta ja toivoisin, että voisin lapsen lailla elää hetkessä ja olla ajattelematta tulevia tapahtumia. Nyt sitä vaan laskee päiviä ja viikkoja eteenpäin ja yhtäkkiä onkin jo syksy. Ei syksyssäkään mitään vikaa ole, mutta haluaisin vielä hetken aikaa tuntea auringon lämmön ihollani. Minulle kolmenkymmenen plusasteen lämpötila on juuri passeli ja nautin lämmöstä, koska olen kyllästynyt palelemaan. Ja minä todella palelen! Helteellä on ihanaa nukkua pelkällä pussilakanalla - talvella kun minulla on neljä peittoa, pyjama ja villasukat ja silti olen jäässä.
Tänä aamuna ilma oli syksyinen, kun taivas oli tummanharmaa ja vettä satoi kaatamalla. Ei tietenkään silloin, kun menin ulos vaan noin kilometrin jälkeen. Sitten oltiinkin beaglen kanssa alle sadasosasekunnissa likomärkiä ja kumpaakin ahisti. Mukavuudenhaluista beaglea ahisti kastuminen ja minua kastumisen lisäksi se, että enää ei voi mennä ulos topissa ja sortseissa vaan pitää turnuta päälleen ulkoiluhousua, takkia, lippistä (suojaamaan kampaus ja meikki) ja kohta villahanskatkin. Kesästä onkin tullut suosikkivuodenaikani sen takia, että inhoan palelemista. Olen aina pitänyt syksystä eniten ja kokenut, että syksy on minulle luontaisin ja kotoisin vuodenaika, mutta nyt syksyn tuleminen käy ahistamaan. Toki on ihanaa, kun saa kirkkaanväristen, kevyiden kesähepeneiden jälkeen pukeutua syysvaatteisiin, hommata jonkun kivan, lämpöisen neuleen, huivin, laukun tai jotain muuta vuodenaikaan sopivaa, on mukavaa käydä lenkillä, kun ei ole heti yltäpäältä hiessä, on kivaa laittaa kynttilöitä palamaan ja käpertyä viltin alle sohvalle mussuttamaan suklaata hyvän kirjan parissa... Mutta ne sateet ja kylmyys! Kura ja musta jää! En tykkää.
Minulla on sellainen tunne, että kesäloma olisi hyvä aloittaa nyt. Nyt ehtisin levätä kunnolla, tehdä loputkin rästihommat ja kerrankin mennä virkeänä töihin. Mutta ei! Työt alkavat huomenna ja yritänkin nyt kovasti orientoitua siihen, että huomenna on istuttava skarppina koko päivän. Katsokaas kun koko kesäloman aikana ei ole tarvinnut olla kovinkaan skarppina. Paitsi Nizzan reissulla lentokentällä turvatarkastuksessa ja viime viikolla kotitalousopettajien yhdistyksen kokouksessa, mutta sielläkin napakka sihteeri piti huolen, että pysyin esityslistassa. Minulle saattaa käydä ensimmäisinä työpäivinä taas niin kuin kaikkina aiempinakin vuosina, että olen fyysisesti läsnä, mutta henkisesti lillun vielä ihanissa kesälomamuistoissa. Kun kaupungin opetusjohtaja lausuu tervehdyssanat, kuulen korvissani vain meren liplatusta, kuljen Rivieran aurinkoisella rantabulevardilla, maistelen tryffelileivosta... Ja sitten havahdun siihen kylmään tosiasiaan, että loma on ohi ja joutilaat hetket historiaa.