Tänään äitienpäivänä minun pitäisi kirjoittaa siitä, kuinka ylivertaisia ja kunnioitettavia äidit ovat ja että äitiys on maailman ihanin ja ihmeellisin asia. Sori vaan, mutta olen kykenemätön tuollaista kirjoittamaan. Näkökulmani on näin henkilökohtaisesta asiasta kirjoitettaessa kovin subjektiivinen. Itse en ole äiti enkä tiedä tulenko koskaan olemaankaan. En ole kokenut äitiyden ihanuutta, joten  senkään vuoksi en voi äitiyttä ylistää. Äitejä ja äitiyttä en missään nimessä vähättele, hehän tekevät maailman vaativinta ja arvokkainta työtä, jota harvoin edes palkitaan! Äitiys jos joku, on kutsumusammatti!

Elämäni on oikein ihanaa muutenkin, joten miksi pitäisi ruveta lastentekohommiin vain sen takia, että pitää ruveta? Tietenkin naisiin on rakennettu järjestelmä, jonka avulla pystymme tulemaan äideiksi, mutta pelkkä fyysinen mahdollisuus äitiyteen ei riitä. Pitää olla halu jatkaa sukua, se kuuluisa vauvakuume. Mutta entäs sitten kun vuodet vain kuluvat ja hedelmällisyys on alkanut laskea jo lähes kymmenen vuotta sitten eikä vieläkään ole minkäänlaista vauvakuumetta? Onko ihan pakko tehdä lapsia jos ei halua?

Ei ole millään tavalla helppoa olla nainen, joka ei halua lapsia tai joka ei ole kiinnostunut vauvoista, vaipanvaihdosta ja mammajutskista (halolla päähän sitä, joka on keksinyt maailman typerimmän sanan: masuasukki). Aina sillä hetkellä, kun joku on tyrkkäämässä vauvaa syliini, toivoisin olevani mies. Minun sylini katsotaan olevan avoin vauvoille, koska satun kromosomieni takia olemaan nainen ja samasta syystä oletetaan, että rakastan vauvoja. Yritän aina ystävällisesti hymyillen sanoa, että pelkään pudottavani vauvan, mutta todellisuudessa mieleni tekisi pinkaista päämäärättömästi pakoon. Jos kerron, että en ole tottunut vauvoihin ja että kellään ystävistäni ja lähipiiristäni ei  ole vauvoja, niin saan vain säälinomaista hymistelyä osakseni (herranen aika sentään, kaikki naisethan luonnostaan pitävät vauvoista)! Minä olen kai poikkeus. Joskus minua häiritsi se, että minua pidettiin kylmänä ja tunteettomana, kun en suu vaahdossa leperrellyt vauvoille. Nykyisin en enää edes jaksa välittää. Tiedän olevani yliempaattinen ja ylitunteellinen, mutta vauvat vaan eivät hetkauta minua.

Perheenlisäystä koskevat utelut ovat viime vuosina harvenneet ja hyvä niin. Silti joku aina joskus tölväisee lapsia koskevan kysymyksen ja samalla kiehahtaa meikäläisen sappi ja muutkin sisäelimet. Kun saan sensuroitua vastauksen "mitä "hel***ttiä se sulle kuuluu", kakistelen jotain latteuksia tyyliin että ei ole ollut vielä aika tai ehkä sitten joskus. Ja valehtelen siis päin naamaa. Miksi en voi suoraan sanoa, että ei vois vähempää kiinnostaa, ei huvita, ei ole sellaista fiilistä ja sokerina pohjalla voisin kysyä, että miksi teillä muuten on lapsia? Eihän kenenkään tarvitse selittää, miksi ihmeessä he ovat lapsia tehneet, miksi minunkaan pitäisi selittää omia valintojani? On jokseenkin turhauttavaa perustella itselle päivänselvää asiaa, koska se toinen ei kuitenkaan ymmärrä. Kun saan vastattua lapsiuteluun, keskustelukumppanini alkaa voivotella, että kyllä se aika vielä teillekin koittaa, kyllä sen itse sitten tuntee, olette varmaan ihan onnellisia ilman lapsiakin. Mutta jokaisen lauseen takana kuultaa sääli ja halveksunta siitä, että minä olen vajavainen nainen enkä ole ymmärtänyt, että kakkavaippojen vaihto, imetys, yövalvomiset ynnä muut äitiyteen liittyvät asiat ovat elämän tarkoitus.

Typerimpiä ovat kommentit tyyliin "johan teidänkin olisi aika tehdä lapsia" tai "eipäs teille ole vielä lapsia tullut". Mikä aika, missä määrätään, että meidän pitää tehdä lapsia, oikein tekemällä tehdä? Lapsia saadaan, vaikka se vähän sitä tekemistäkin vaatii. Eikä niitä lapsia saa eikä siunaannu, koska nykyaikaiset tehokkaat ehkäisymenetelmät varmistavat sen, että ei niitä lapsia niin vain tule. En osaa kuvitellakaan, miltä tuollaiset kommentit tuntuvat sellaisesta, joka on todella, pitkäänkin yrittänyt saada lasta... Eilen muuten vietettiin Lapsettomien lauantaita!

Monien mielestä on outoa, että meillä ei ole lapsia. Minun mielestäni olisi outoa, jos meillä olisi. Vauvat ovat toisille itsestäänselvyyksiä, mutta minulle monet muut asiat elämässä ovat itsestäänselvyyksiä, mitkä taas perheellisille eivät ole. Jotkut ennustivat että vauvakuume nousee koiran hankkimisen jälkeen, mutta tiesin, ettei niin tule käymään. Vauva ja koira ovat kaksi täysin eri asiaa! Koiria olen rakastanut ja hoitanut koko elämäni ja ensimmäisen koiran sain alle kymmenvuotiaana. Nyt kun hankittiin koira, niin se oli kuulemma lapsen korvike. Onhan se minun pikku-kultani, mutta se on koira, ei lapsi.

Äitienpäivä on tarpeellinen, koska silloin voimme osoittaa äiti-ihmisille arvostusta. Mutta myös kaikkia muitakin naisia tulisi arvostaa. Äitiys ei tee kenestäkään parempaa ihmistä. Äitiys toki kasvattaa ja tuo mukanaan uusia elämänarvoja, mutta äitiyden takia ei saisi nostaa ketään arvoasteikolla ylemmäksi. En ole ainoa lapseton nainen, joka kokee, että pitäisi pyöräyttää kakara tai pari ennen kuin arvostetaan naisena. En tietenkään voi sanoa ei koskaan, en ole vannonut lapsettomuuden verivaloja, mutta tosiasia on, että lapset olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten...

Toivotan hyvää ja rentouttavaa äitienpäivää kaikille äideille!

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Lämmin, kultainen aurinko taivaalla.
Kuin säihke sinun silmissäsi, äiti
ja kasvoillasi onnellinen hymy,
kun tiedät, että sinun rakkaillasi on hyvä olla.

Sade valuu virtanaan.
Kuin kyyneleet sinun silmistäsi, äiti.
Silloin kun haavoitin sinua pahoilla sanoillani.

Lumihiutaleet putoilevat kasvoilleni
viileänä ja pehmeänä.
Kuin sinun kätesi, äiti,
kun täynnä huolta laskit sen kuumeiselle otsalleni.

Sateenkaari taivaalla.
Siinä kaikki maailman värit.
Tummimmasta vaaleimpaan.
Kuin sinun elämäsi, äiti.
Mutta ne vaaleat loistavat sittenkin kirkkaampina,
eikö niin, äiti.

Ja yhä tuikkivat tähdet.

 

(Positiivareiden joulukalenterista)