Kun Sinkkuelämää-sarja  alkoi Suomessa lähes kymmenen vuotta sitten, toi se tullessaan jotain ennennäkemätöntä. Naiset puhuivat asioista niiden oikeilla nimillä eivätkä hävenneet materialismiaan eivätkä mitään muutakaan. Sinkkuelämää ei ollut mikään turhanpäiväinen sarja, sillä asiantuntijatkin myönsivät, että sen aiheuttama keskustelu oli jotain ihan uutta eikä sarjan merkitystä naisten elämässä voi väheksyä.

Nyt elokuvateattereissa pyörii Sinkkuelämää-elokuva, jonka minä aion mennä katsomaan toisenkin kerran. Ekalla kerralla kun piti keskittyä juoneen enkä ehtinyt tarkkailla muotiluomuksia tarpeeksi. Kriitikot eivät ylistäneet elokuvaa, mutta kriittiselläkään fanilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kehua. Elokuva oli ihana, liikuttava ja juuri niin glamoröösi kuin odotinkin. Kaksi ja puoli tuntia vierähti todella nopeasti ja välillä keskityin elokuvaan niin, että unohdin syödä irtokarkkeja. Tähdet olivat vanhentuneet, Samanthakin täytti jo viisikymmentä eikä tietokoneella oltu voitu pyyhkiä kaikkia iän merkkejä pois. Sarjan alkaessa naiset olivat kolmekymppisiä, kymmenen vuotta minua vanhempia eli tuolloin mielestäni tositosi vanhoja. Ikäkriiseissä painiskeleville Sinkkuelämää-elokuva on lohduttava kokemus. Sitä voi olla forty and fabulous eikun forty and f***ing fabulous. Ei tarvitse leikata tätitukkaa ja kököttää kotisohvalla vaan pitää hauskaa ja olla upea iästä huolimatta.

Sinkkuelämää-sarja toi arkeeni hitusen glamouria ja paljon silmäkarkkia. Naisten ulkoisesti hohdokas elämä New York Cityssä ei ollut materialistisesti lähelläkään suomalaisessa pikkukaupungissa asuvan opiskelijan elämää, mutta ongelmat ja mietteet olivat samoja. Manhattanin tyylileidien ongelmat olivat hyvinkin arkisia ja usein huomasin, että olin pohtinut juuri samoja asioita kuin Carrie. Sarjan neljä naista ovat ainakin länsimaisessa kulttuurissa jotenkin yleismaailmaallisia ja heistä onkin helppo löytää samastumiskohteita. Minä samastuin kaikkiin neljään henkilöhahmoon. Charlotten hienostelevuus ja eleganttius on minulle hyvin tuttua, Mirandan analyyttisyys ei tunnu vieraalta sekään ja Samanthan mielenkiinnon kohteet ja räväkkyys sekä suorasukaisuus ne vasta tuttuja ovatkin! Eniten kuitenkin samastuin Carrieen. Monet ovat alkaneet matkia Carrieta ja haaveilleet kolumnistin ja kirjailijan urasta, mutta minä elättelin kirjailijahaaveitani joa kauan ennen kuin tiesinkään koko kolumnisti Bradshaw'sta. Myös rakkaus muotiin on  minua ja Carrieta yhdistävä tekijä. Carrie kertoi, että New Yorkiin muuttaessaan hän osti ruokarahoillaan uuden Voguen. Minun paikallinen Vogueni on ollut Trendi-lehti. Olipa elämäntilanne ja rahatilanne mikä hyvänsä, Trendin kestotilauksesta en ole luopunut. Sinkkuelämää rohkaisi minua pitämään persoonallisia vaatteita ja olemaan oma itseni.  Carrien kanssa meitä yhdistää sama intohimo: kengät. Olin kenkähullu jo ennen Sinkkuelämää, mutta sarja teki hulluuteni ymmärrettävämmäksi eikä enää ole häpeä tunnustaa, että omistaa kenkiä enemmän kuin yhden elämän aikana ehtii käyttää ja tuhlaa niihin kaiken ylimääräisen varallisuuden.

Sarja teki entistäkin tunnetummaksi espanjalaisen suunnittelija Manolo Blahnikin kengät. Nuo kengät edustavat luksusta parhaimmillaan. Eipä tainnut mennä yhtään jaksoa, jossa ei sarjan jollain tähdellä olisi ollut Manoloita ja elokuvassakin ne ovat hyvin merkittävässä roolissa. Olen aina rakastanut merkkituotteita ja Sinkkuelämän myötä rakastuin Manoloihin. Ystäväni kanssa opintotutella kituuttaessamme ja kaurapuuroa mussuttaessamme naureskelimme, että kunhan elintasomme kohenee ja saadaan eka tili kouraan, niin lennetään New Yorkiin hakemaan Manolo Blahnikit. Se tuntui järjettömän utopistiselta haaveelta, mutta koskaan en silti lakannut haaveilemasta. Kun ystäväni ilmoitti, että hän matkustaa New Yorkiin, oli ensimmäisenä mielessäni Manolot. Olin onnesta soikeana kun hän soitti minulle tuolta upeasta kaupasta ja kyseli, että millaiset kengät haluan.

Viime sunnuntaina sain kenkäni. Sinkkuelämän glamour oli kaukana siitä hetkestä, kun avasin kenkälaatikon eräässä tienvarren kesäkioskissa. Minun piti käydä istumaan, koska polvet meinasivat pettää. Päässä humisi ja unohdin ympäriltäni ihan kaiken muun, olin huumaantunut kokiessani megalomaanisen shoegasmin. New Yorkista asti tuodut Manolo Blahnikit minun jalassani!  Ne sopivat kuin valettu ja nyt tiedänkin, miltä Tuhkimosta on tuntunut! Kiersin viime viikolla kaksi päivää Tampereen kenkäkauppoja enkä löytänyt mitään! Ei kerrassaan mitään! Mutta Manolot, niin ihanan tuntuiset jalassa, niin kauniit, se aidon nahkan tuoksu... En tiedä, mikä voisi olla täydellisempää. Kerrankin perfektionistilla ei ollut mitään valittamista. Kun vielä nukkumaan mennessä sovittelin kenkiä ja heiluttelin jalkoja sängyn laidalla ihastellen virheettömästi hiottujen strassikivien kimallusta, aloin psykoanalysoida itseäni. Miten voi ihminen saada niin suuren, sanoinkuvaamattoman mielihyvän tunteen kengistä? Johtuuko se siitä, että olen niin pinnallinen? Ehkä tässä asiassa olen, mutta pinnallisuuteni kumoutuu, koska koen hyvin suurta globaalia ahdistusta, huolehdin muustakin kuin ulkonäöstäni ja kengistäni  ja yritän pelastaa maapallon. Voiko kenkäfriikkiys vain yksinkertaisesti olla sitä, että rakastaa kauniita (ja kalliita) asioita? 

Vain sellainen, joka rakastaa kenkiä ja niiden ostamista, voi ymmärtää tunteeni. Lentokentällä japanilaisnainen oli sanonut ystävälleni tämän paperisen kenkäkassin nähtyään :"I could kill for those shoes". Enkä ihmettele yhtään, miksi hän niin sanoi. Maailmassa on naisia, jotka antaisivat mitä vaan saadakseen Manolo Blahnikit. Minulla oli nyt mahdollisuus hankkia Manolot, joten miksi olisin jättänyt sen käyttämättä?  

" I'll literally be the old woman who lived in her shoes."

"A Woman's right to shoes"

"Absof***inglutely!"