Tässä eräänä päivänä erästä kakkua tehdessäni tokaisin, että en ole mikään v***n kondiittori! Olen pikemminkin summamutikkainen kokki, joka tekee kaiken "omasta päästä". Minulta kysellään paljon ruokaohjeita enkä oikein ikinä osaa ohjeistaa, kun teen kaiken lähes ex tempore ilman ohjeita tai sovellan ohjeita enkä sitten jälkeenpäin muista, mitä aineksia olen laittanut ja miten paljon. Mutta tässäpä onkin nyt eräs tekeleeni, johon on ihan kunnon  ohjekin! Mikään Michelin-tähtinen veroinen gourmet-elämys tämä kääretorttu ei tietenkään ole, kuten eivät kääretortut yleensäkään, mutta voin sanoa, että kaakaoisen pohjan, limen ja valkosuklaan yhdistelmä TOIMII!

Kääretorttupohja:

4 munaa

1 1/2 dl sokeria

1 rkl vehnäjauhoja

1 dl perunajauhoja

2 rkl kaakaojauhetta

1 tl leivinjauhetta

Oletan, että ohjeen lukijat osaavat tehdä kääretorttupohjan, mutta jos sen valmistaminen ei ole hallinnassa, niin tässä vielä ohje:

Sekoita ensin kuivat aineet keskenään. Vaahdota sitten huoneenlämpöiset munat ja sokeri kuohkeaksi vaahdoksi sähkövatkaimella. Lisää jauhoseos vaahtoon siivilän läpi kaapimella tai puuhaarukalla varovasti sekoittaen. Kaada taikina pellille leivinpaperin päälle, levitä tasaiseksi ja paista 225 asteessa noin 6 minuuttia. Kumoa sokeroidun leivinpaperin päälle ja anna jäähtyä. Jos haluat kostuttaa pohjaa, niin voit pirskotella sen päälle sitruunalimpparia. Pohja on nimittäin kuohkean muhkea, mutta mielestäni vähän humppuisen kuivahko, kuten kääretortut aina.

Täyte:

2 dl kuohu- tai vispikermaa

1 prk lime-valkosuklaarahkaa

1/4 -1/2 dl sokeria (riippuu, miten makeasta tykkää)

1 tl vanilliinisokeria

rouhittua valkosuklaata (esim. 1/2 Pandan valkosuklaalevy, n. 60-70 g))

1. Vaahdota kerma.

2. Rouhi suklaa ja sekoita suklaarouhe, sokerit ja rahka keskenään.

3. Sekoita kermavaahto ja rahkaseos keskenään ja levitä torttulevyn päälle. Kääri torttu rullalle. Valmis!

Kääretorttu kelpaa tarjottavaksi sellaisenaan, mutta koska minulla sattui olemaan kaapissa sokerimassaa, niin päätin kuorruttaa tortun sillä. Värjäsin massan keväisen vihreäksi, roiskuttelin sulatettua valkosuklaata päälle taiteellisen boheemisti ja koristelin pääsiäisrakeilla.

Aika moni odottaa jo lumien sulamista ja minäkin toivon, että lumi sulaisi kaikkialta muualta paitsi hiihtoladuilta. Minua on purrut joka vuosi hiihtokärpänen, mutta viime vuonna en päässyt hiihtointoani toteuttamaan, kun käsi sattui murtumaan. Tänä vuonna olen hiihtänyt viime vuodenkin edestä. Hommasin oikein ihanan violettitakkisen hiihtopuvunkin. Ajattelin, että kun pistän Björn Dæhlie -hiihtoasun päälleni, niin näytän heti täysin pro-hiihtäjältä. Joo, kyllä näytän ihan hiihtäjältä, mutta eipä se puku puolestani suksia ja sauvoja toisen eteen pistä...

Ensimmäiset hiihtokerrat ovat aina ihan kauheita, kun tuntee läkähtyvänsä ja vähintään kuolevansa. Kunto kuitenkin kohoaa aika nopeasti ja pian voikin keskittyä itse hiihtämiseen sen sijaan, että pelkää sydämen ja keuhkojen hyppäävän rinnasta ulos. Sitten hiihtämisestä voi jo nauttiakin. Ensimmäisillä kerroilla ylämäet menevät ylös niin, että sitä ikään kuin kävelee sukset v-asennossa mäen ylös. Mutta kun tarpeeksi monta kertaa on käynyt sivakoimassa, niin voi päästä ihan luistelemalla ylös, vaikka mäen päällä pitääkin vähän hengähtää. Erään kerran olin hirmuisen ylpeä itsestäni, kun sivakoin reippaasti jyrkkää mäkeä ylös ja juuri kun olin ajatellut, että hitsi miten hyvin tämä menee, niin takaani kuuluu khiit-khiit-khiit ja ohitseni paineli joku äijä jumalatonta vauhtia. Ehdin juuri ja juuri nähdä, että hänen takkinsa selkämyksessä luki "Nordic Ski Team Finland". Melkein alkoi ahistaa, kun ajattelin, että olen sittenkin älyttömän surkea ja hidas hiihtäjä, mutta tulin hetkellisen ahistuskohtauksen jälkeen tolkkuihini ja ajattelin, että kannattaisi ehkä verrata itseään omaan viiteryhmään. Mutta missä ovat laduilta kaikki ikäiseni naiset? Muutenkin naiset näyttävät olevan ladulla vähemmistönä. Toki on hiihtomummoja, jotka lykkivät perinteisellä tyylillä toppapuku päällä, permanentattu otsatukka villapipon alta pilkottaen. Sitten on himohiihtäjänaisia, jotka ovat kokoa 34-36, joilla on pienet sirot, meikittömät ja pisamaiset kasvot, tukka niskaponnarilla ja silmillä urheilulliset aurinkolasit. Ja minulla taas on normi akryylimassapakkeli naamassa, hartioilla töyhöttävät hiukseni tahmaantuvat tuulenpuuskassa kaulahuivini sävyyn sovitettuun huulikiiltooni ja aurinkolasieni hopeanvärinen G-kirjain kertoo, että kyseessä eivät ole varsinaisesti urheilua varten suunnitellut aurinkolasit. Ja voi että nuo pikkuiset naiset menevät kevyesti ja sirosti kapeine raajoineen tiukoissa hiihtoasuissaan. Miten pienissä ihmisissä voikaan olla niin paljon puhtia?  Oma hiihtämiseni näyttää ihan löntystelyltä heihin verrattuna.

Onneksi enää tässä iässä ei juurikaan tarvitse kilpailla kenenkään kanssa vaan yleensä riittää, kun voittaa itsensä. Eräänäkin iltana olin tempaissut vitosen lenkin ja ajattelin, että suihkaisen vielä sen toiseen kertaan, vaikka olin vähän väsynyt. Hyvinhän se meni siihen asti, kunnes keskittyminen herpaantui sadasosasekunniksi ja lensin mukkelismakkelis kovalle ladulle sukset, sauvat, kädet ja jalat ja muut ruumiinosat kohtalaisessa solmussa. Sanoin vaan tyynesti "Oho" ja ensimmäinen ajatus oli, että näkiköhän kukaan ja toinen oli, että eihän hieno hiihtopukuni vaurioitunut.  Polveen sattui, ranteisiin sattui, joka paikkaan sattui, mutta kampesin itseni ylös, pudistelin lumet puvustani ja jatkoin hiihtämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Paitsi että alaleukani vähän väpätti ja ihan kuin silmiin olisi mennyt lunta kun ne niin vetistivät.  Taisin loukkaantua pahemmin henkisesti kuin fyysisesti. Lapset voivat kaatuilla ladulla, mutta eivät aikuiset, se on jotenkin noloa. Minua onneksi hieman lohdutti, kun seuraavana päivänä kuulin erään aktiivihiihtäjän kertovan, että ladut ovat nyt niin liukkaat, että hänkin oli kaatunut. Ja kuten eräs ystäväni sanoi, on tärkeintä vaan jatkaa mahdollisimman coolisti eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi! (Tuo neuvo pätee aika moneen muuhunkin asiaan).

En ole mikään Finlandia-hiihtäjä vaan hiihtelen omaksi ilokseni, kunnonkohottamisen takia ja siksi koska hiihtäminen on niin kivaa! Hiihtäminen on toki rankkaa ja siinä tulee hiki, mutta urheilusuorituksen jälkeinen fiilis palkitsee. Palkitsevaa on myös tuntea, kuinka kunto kohoaa ja että farkut eivät kiristä ihan niin paljon. Olisihan minustakin kivaa rötköttää sohvalla, mässäillä kaikkea epäterveellistä ja keksiä kaikenlaisia tekosyitä sille, miksi en voi lähteä liikkumaan. Monesti joudun pakottamaan itseni ulos, kun väsyttää eikä jaksa eikä oikein ehtisikään, mutta kun on laittanut sukset tai lenkkarit jalkaan tai noussut fillarin selkään, niin voi olla tyytyväinen itseensä ja väsymys ja ahistuskin (ja ylimääräiset kilot) karisevat liikkuessa. Suosittelen kokeilemaan!

Uskoisitteko, että minä innostuin tekemään vaippakakun? Kyllä, minä se olin ja tein kakkua jopa ihan innoissani. On paljon asioita, joita emme itsestämme uskoisi, ennen kuin ne teemme... Mutta eipäs nyt lipsuta aiheesta! Kakku tuli äitiyslomalle jäävälle työkaverilleni ja koska tämä kakun saaja on niin kiva ja ihana, niin minusta oli ihan hurjan mukavaa tehdä kakkua hänelle. Kakun tekeminen oli sitäpaitsi miljoona kertaa helpompaa kuin oikean täytekakun valmistaminen.

Kakun tekeminen oli helppoa ja kävi näppärästi, mutta alku on aina hankalaa. Ensin piti selvittää, millaisia vaippoja pitää ostaa ja vaikka minulle kerrottiin, että newborn-vaipat olisivat järkeviä, olin silti ihan sormi suussa vaippahyllyllä. Päädyin vaippoihin, joissa on pohjoismainen ympäristömerkki. Päädyin myös pohtimaan, että miten ihmeessä vaipat, nuo muoviset pikku ekokatasrofin aiheuttajat voivat ylipäätään saada ympäristömerkin.

Vaippakakun tekeminen alkoi siitä, että vaipat rullattiin ja kieputettiin kuminauhalla yksitellen pötköiksi ja koska eräs työkaverini oli kysynyt, että eihän vaipat likaannu, niin minulla oli desinfioidut kumihanskat kädessä.  Yksi pakkaus vaippoja riitti tähän kakkuun, mutta napakamman olisi saanut ehkä noin puolellatoista - kahdella paketilla. Kakun keskellä alimmassa kerroksessa on puhdistusliinapakkaus, jonka olin ostanut aika mutu-tuntumalla, sillä eihän minulla ole hajuakaan, mitä vauvanhoitoon tarvitaan. Natusanin babyoilia ostin, koska se on minullekin tuttu tuote ja sitä voi käyttää muuhunkin kuin vauvanhoidollisiin tehtäviin... Halusin myös, että kakussa on äidille jotain ja piilottelin sisälle suklaa-kasvonaamiopussin ja konvehteja. Vaipat kietaistiin kiinni nauhalla ja uskottekos, että oli aika vaikeaa löytää sopivanväristä sukupuolineutraalia ja tyylikästä nauhaa. Aluksi olin ajatellut, että tekisin suklaakakun tapaisen version, mutta koska en löytänyt ruskeita nauhoja, niin päädyin violettiin ja askarteluliikkeestä löytyi sitten sopivat ruusut ja koristeetkin.

Tässä todisteena muutama kuva vaikka vinkiksi jos joku kaipaa kivaa lahjaideaa. Minusta ainakin on ihan järkyttävän vaikea ostaa vauvalahjoja, kun en oikein hallitse mitään asioita, mihin liittyy sana vauva.

Alemmassa kuvassa kakku paketoituna sellofaaniin. Kakun kruunaa ensipupu, jota beagle hinkui ja vinkui täpinöissään. Kakun alla on pahvista leikattu rengas, joka on päällystetty lahjapaperilla. Paketoinitvaiheessa kakku alkoi kallistua oikealle (huom! tämä ei ole poliittinen kannanotto), mutta en antanut kallistuman  häiritä. Ei nimittäin ole itsestäänselvää, että moinen viritelmä pysyy kunnolla kasassa. Olen enemmän kuin tyytyväinen lopputulokseen, sillä jo pelkkä vaippojen käsittely vaati minulta henkistä orientoitumista.

Todella ärsyttävää. Siis todella. Taas saatan vain sanoa, että mitäs minä sanoin. Ennen vaaleja väitin tosissani, että toisella kierroksella vastakkain ovat Niinistö ja Haavisto. "Ei kun Niinistö ja  Väyrynen", sanottiin minulle ja vastasin: "Niinistö ja Haavisto". "Niin tai Niinistö ja Soini", sanoivat keskustelukumppanini ja minä pudistin päätäni. Jopa sellaiset ihmiset, jotka tuntevat politiikkaa paremmin kuin minä, erehtyivät tällä kertaa. On aina niin mahtavaa, mutta myös ärsyttävää päästä sanomaan: "Mitäs minä sanoin"!

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole puhua kummankaan ehdokkaan puolesta eikä toista vastaan. Minulle on ollut ehdokkaiden julkistamisesta asti selvää, ketä äänestän. Luulen, että aika monen voi olla vaikeaa arvata, minkä numeron nyt äänestyslappuun riipustan, mutta ne ihmiset, jotka tuntevat minut hyvin, tietävät kyllä ja muiden ei tarvitsekaan tietää. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei siis ole kampanjoida kummankaan puolesta vaan antaa yksi näkökulma aiheeseen etenkin niille ihmisille, joiden maailmankatsomus kaipaa vähän avartamista ja ravistelua. Eduskuntavaaleissa oli jo ravistelua oikein mukavasti. Ähäkuttikattimatti kaikille norsunluutorneissaan eläville hienostelijoille, jotka pöyristyivät jytkystä. Nyt on puhuttu vastajytkystä, josta tykkään ihan yhtä lailla, sillä kumpikin jytky omalla tavallaan herätteli huomaamaan yhteiskunnan epäkohtia. Mutta kai tässä jokin balanssi säilyy... Eduskuntavaaleista jäi se kuva, että suomalaisista yllättävän moni on suvaitsematon juntti, joiden mielestä "rajat kii ja markka takas" on järkevintä globalisaatiota ja nyt yhtäkkiä meillä onkin vihreä homo (tuliko kellekään muulle tästä hassu mielikuva?) presidenttiehdokkaana.

On kerrassaan mahtavaa, että sellainen ihminen, joka edustaa monien halveksumia asioita, on päässyt yhteiskunnassa noin pitkälle. Homo, sivari, ajatuksiltaan vihreä ja sillä on ulkomaalaistaustainen puolisokin... Siinäpä onkin liikaa sulattelemista monelle suomalaiselle. Haaviston suosio yllätti monet ja nyt ihmetellään, että ketkä kaikki häntä äänestivät. Ettei vaan tuo naapurin Pertsa olisi piilohintti, kun meni Haavistoa äänestämään? Eräs henkilö minulle nimittäin tokaisi, että taitavat kaikki Haaviston äänestäjät olla piilohomoja ja eräs vanhempi rouvashenkilö lateli täysin painokelvotonta tekstiä Haavistosta. No mutta onhan se ihan hirmuisen pelottavaa, että joutuu kohtaamaan erilaisuutta. Jos vaikka kaikista suomalaisista tulee yhtäkkiä homppeleita, kun pressakin on! Monille on ihan liikaa ajatus siitä, että Haavisto olisi isännöimässä Linnan juhlia puolisonsa kanssa. Minusta se olisi hyvin edistyksellistä ja historiallista, vaikka aika iso osa maailman väestöstä onkin eri mieltä. Monien mielestä meille naurettaisiin maailmalla, mutta en oikein usko, että kukaan nauramaan ryhtyisi. Ei ainakaan sen enempää kuin punakoille känniläisille "Mr. Mallorcoille", jotka ovat pitäneet suomikuvaa yllä maailmalla liikkuessaan. 

Aika moni sanoo, että onhan se homous nyt hyvänen aika sentään ihan luonnotonta! Aika moni muukin asia on luonnotonta... Esimerkiksi se, että minäkään en lisäänny vaikka se olisi velvollisuuteni naisena ja Raamattukin niin velvoittaa. Sehän on vallan luonnotonta, hyi minua! Eräälle ihmiselle sanoin, että ajattelepa sitä tilannetta, että itse olisit kiinnostunut omasta sukupuolesta ja sinulta evättäisiin työpaikka, vaikka olisit pätevä ja osaava hakija. Vastaus oli "No mutta kun en ole". Jossittelu on turhaa, mutta monelle tekisi hyvää yrittää asettua toisen asemaan. Kysynkin, että mikä siinä homoudessa on niin kauheaa? En ole tähän mennessä saanut yhtään järkevää vastausta vaan monille tulee oikein ällötyksenpuistatus eivätkä he kykene järkevään ajatteluun. Minulle tulle ällötyksenpuistatus ja suuttumuksenkiehahdus siitä, kun joku sanoo: "Hyi vittu homoja". Kyllä minäkin avoimesti tuijotin ensimmäisen kerran kuin näin vuonna -99 Prahassa bussipysäkillä transvestiitin, mutta kun on vähän maailmalla kierrellyt, niin monet asiat asettuvat erilaisiin mittasuhteisiin. Nuorempi sukupolvi on vapaamielisempää ja olen huomannut myös, että naisten on helpompi suhtautua erilaisuuteen kuin miesten. Homous taitaa olla pelottava uhka monelle itsetuntonsa kanssa painiskelevalle perusäijälle, mutta eipä miehillä tunnu olevan mitään sitä vastaan, jos he sattuvat näkemään kaksi sulokasta naista keskenään... No tiedätte kyllä. Jos (ja kun) Haavistosta ei tule presidenttiä, niin ainakin hän on näyttänyt hyvän esimerkin sillä, että seksuaalinen suuntautuminen ei ole enää niin iso este etenemiselle kuin ennen.

Toki on ihmisiä, jotka eivät äänestäisi Haavistoa, vaikka hän olisi umpihetero. Tästä päästäänkin spekulointiin: mitä jos Haavisto ei olisi homo? Ropisisiko laariin ääniä enemmän? Mitä jos Niinistö olisikin homo? Niinpä, niinpä! Mitä jos Niinistöllä olisi ulkomaalainen puoliso? Niinpä, niinpä. On olemassa ihmisiä, joille ehdokkaiden seksuaalinen suuntautuminen ei merkitse mitään ja he vetoavat muihin ansioihin. Itse kuulun tähän porukkaan, mutta ei siitä sen enempää! Monet ovat vedonneet Haaviston kohdalla riittämättömään koulutukseen ja kokemukseen. Entäs jos tilanne olisi niin, että Haavisto olisi se koulutetumpi ja Niinistöllä vähemmän meriittejä? Moni perustelee Haaviston valintaa sillä, että heidän mielestään Haavisto osaa puhua asiat kansankielellä. Mutta riittääkö se perusteluksi valita hänet johtamaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaamme? Totta toki on, että Haaviston puhetta ymmärtää helposti, Niinistö kun usein kiertää erinomaisen lahjakkaasti ja kierosti hänelle esitetyt kysymykset, että pistää epäilemään, että hänellä on savolaisia geenejä.

Tämä jännittävä sketsihahmokilpailu, eikun anteeksi presidentinvaaliskaba päättyy pian ja minua jo vähän jänskättää. Pääsenköhän taas sanomaan: "Mitäs minä sanoin?"

Stand up -koomikko Ismo Leikolan mielestä urheiluvaatteet ovat "ei farkut" tai sellaiset vaatteet, jotka eivät enää kelpaa mihinkään muuhun. Olen ollut Leikolan kanssa samaa mieltä, mutta olosuhteiden pakosta ja mukavuudenhalusta minunkin on ollut pakko alkaa käyttää ihan kunnollisia liikuntavaatteita. Koiran kanssa ulkoillessa on enemmän kuin järkevää pitää säänkestäviä vaatteita, etenkin kun meillä on alttius jäädä sade- tai raekuuron pieksemäksi. Nyt minun pitäisi varmaankin hankkia hiihtopuku, mutta ensin täytyy orientoitua asiaan. Olen pitänyt hiihtäessä toppapukua, sillä kaikki muut vaihtoehdot ovat minun kaltaiselleni krooniselle palelijalle järkyttävän kylmiä. Joudun laittamaan sukkahousut tai kovemmalla pakkasella villahousut toppahousujen alle, sillä ilman niitä reiteni ovat jääkylmät hiihtolenkin jälkeen. Hikihän toppapuvussa toki tulee ja minua kovasti kiinnostaakin, että ovatko ne ihme tekniset asut hyviä? En ole ihan vakuuttunut teknisten vaatteiden käytännöllisyydestä. Ostin salipaidan ja se on kyllä hyvä, mutta iso ongelma on vaan se, että tuota paitaa ei saa pestä kuin neljässäkymmenessä asteessa eli hikilika ei todellakaan lähde noin matalassa lämpötilassa. Myyjän mukaan paita tulee pestä jokaisen käytön jälkeen. Selvä! Jos ei muuta pyykkiä satu olemaan, niin pyöräytänpä yhden paidan pesukoneessa. Eipä ole kovin ekologista! Kuulemma huuhteleminenkin riittää, mutta eihän se  pelkällä vedellä huuhteleminen hyödytä mitään. Joskus reissussa on pitänyt huuhtoa jokin vaate ja se on ollutkin näennäisesti puhdas, mutta kun sitä pitää hetken aikaa päällä, niin se alkaa lemuta kuin rankkitynnyri.

Olen ihan vakavissani hankkimassa hiihtopukua, mutta minulle ole vielä selvinnyt, mitä kaikkea sen alle pitää tunkea. Ensin pitäisi vissiin olla jokin tekninen alusasu. Mutta kun niitäkin on fleeceisiä ja sitten muita keinokuituisia. Vai tuleeko fleecen alle vielä jokin alusasu tai kerrasto? Hä? Sen olen käsittänyt, että alin paita siirtää hien seuraavan kerrokseen, mutta tarkoittaako tämä sitä, että se seuraava kerros sitten kastuu hiestä? Hä? Mihin tarvitaan kuoritakkia ja liittyykö se nyt tähän asiaan ollenkaan? Voisiko joku kirjoittaa oppaan "Urheiluvaatteet for Dummies?" Ostaisin heti yhden kappaleen. Ovatko nykyiset hiihtoasut  edes lämpimiä? Ne ovat sen verran ohuitakin, että on vaikeaa uskoa, että ne lämmittävät. Suurin osa hiihtotakeista on lyhyen mallisia ja minua hirvittääkin, että takamukseni jäätyy viimassa, jos on lyhyt takki. Ja jos minun pitää  ahtaa kolme tai neljä vaatekerrosta päällekkäin, niin voin kertoa, että sitten kyllä ahistaa. En ihan huvikseni lähtisi ostelemaan varusteita, sillä summasta tulee aika nopeasti kolmenumeroinen, urheiluvetimet kun ovat mielestäni törkeän kalliita. Niken sisäliikuntapöksyjen lähtöhinta oli 75 euroa, mutta sain ne puoleen hintaan. En varmaan olisi raaskinut niitä täydellä hinnalla ostaakaan. Kuinkahan monta senttiä housujen kamputsealainen (lapsi)ompelija on saanut?

Vaatteiden ostaminen on ollut minulle aina hauskaa ja helppoa, monesti ajanvietettä ja aina yhtä ihanaa. Tiedän tarkalleen, mitkä leikkaukset ja mallit minulle käyvät, mistä materiaaleista pidän ja miten vaatteita ja asusteita yhdistellään. Jokaiseen asiaan on olemassa poikkeus ja minulla vaatteiden ostamisen kohdalla poikkeuksen tekevät urheiluvaatteet. Jo pelkästään pipon ostaminen oli kohtuuttoman hankalaa ja kun löysin kivanvärisen pipon, niin sekin osoittautui "sudeksi", sillä se on liian ohut; pääkoppa ja korvannipukat jäätyvät. Tai ehkä vika ei ole pipossa vaan siinä, että minulla on varmaankin humanoidin pää. Urheiluvaatteista ei voi päätellä päällepäin yhtään, miltä ne näyttävät yllä.  Hyllyssä monet pipot näyttivät kivoilta, mutta päässäni ne näyttivät siltä kuin olisin tempaissut päähäni neulotun kortsun tai numeroa liian ison hopparilätsän.

Sovittelin vähän aikaa sitten enemmän urheiluvaatteita kuin koko elämäni aikana yhteensä ja minusta tuli vain syvästi ahdistunut ja turhautunut. Tarkoituksena oli ostaa kunnolliset sisäliikuntavaatteet kuntosalia varten. Löysin vaikka miten ihanan näköisiä paitoja, mutta herranjestas, miten hirveitä ne olivatkaan päällä. Kaikki, missä luki ClimaCool tai muuta vastaavaa, tuntuivat kylmännihkeiltä - ihan kuin ihoani vasten olisi ollut nyljettyjä sammakonnahkoja. En nykyisin osta edes viskoosivaatteita, sillä en pidä päälläni mitään, mikä tuntuu inhottavalta. Sovitin Röhnischin kaunista kirkkaansinistä paitaa ja kun katsoin peiliin, koin yllättävän takauman. Olinkin yläasteella, menossa uimaan koulun liikuntatunnilla ja tuijotin peilistä ällöttävää, kuhmuraista makkaravatsaani, jota uikkari ei peittänyt vaan korosti. Palasin tähän hetkeen ja tajusin onnekseni, että en enää inhonnut vatsamakkaroitani vaan sitä typerää kiiltävää paitaa. Sitten sovitin oikein nättiä violettia paitaa, joka istuikin kauniisti ja tuntui kivalta päällä, mutta jonka kaula-aukko oli huomiotaherättävän suuri. Hetken jo ajattelin, että olisihan se toki vastakkaiselle sukupuolelle kivaa katsella huhkimistani salilla, mutta hylkäsin tuonkin paidan. Seuraava paita oli Adidaksen pitkänmallinen paita, jossa oli resori alhaalla, liian alhaalla! Lantiostani tuli ihan pökelö ja vartalon mittasuhteet näyttivät heittäneen kuperkeikkaa ja vatsamakkarani kolminkertaistuneen. Lähes kaikkien paitojen hihat olivat liian lyhyet ja päättyivät käsivarren paksuimpaan kohtaan ja jos sattuu olemaan niin, että käsivarsissa on enemmän läskiä kuin lihasta, niin tuollainen hihan pituus näyttää kamalalta.

Minulla oli sovituskopissa norsuolo ja ajattelinkin, että reklamoin urheiluvaatteiden valmistajille siitä, että he eivät ota huomioon erikokoisia liikkujia. Siis meitä, joille maistuu suklaa ja muut herkut ja joilla on aina ylimääräiset viisi tai kymmenen kiloa painoa. Reklamaation aihetta olisi myös urheiluvaatteiden estetiikassa. Ensinnäkin, miksi suuri osa vaatteista on mustia? Housut, paidat, kaikki? Tai sitten ne ovat räikeän kirkkaita ja minunkin oli pakko ostaa neonpinkki paita, koska se oli järkevin väri. Mustat, siniset ja vihreät näyttivät miesten paidoilta ja keltainen ja oranssi tekevät minut merisairaan näköiseksi kuolonsyöjäksi. Voisin käyttää mustia urheiluvaatteita, jos niissä olisi vaikka jokin kiva kuvio. Sama homma urheilukengissä muuten. Minun piti hankkia hyvät talviulkoilukengät ja kappas, tulipa ostettua mustat, kun ei ollut vaihtoehtoja. Olisiko vaikka tummanvioletit mitä? Hä? Tai edes värikkäät nauhat? Kun manguin Intersportissa, että "Tahtoooooo pinkit", niin myyjä nappasi hyllyn päästä pinkit nauhat, joissa oli sydämiä ja tarjosi niitä. Olin kiitollinen, että hän ainakin kuunteli asiakasta. Jos jostain sattuukin löytymään ne ihanat pinkit urheilukengät, niin niillä on sitten taas hintaa ainakin satanen enemmän. Ja kun ne tavallisetkin maksavat jo pitkälle toistasataa, niin sitten on tyytyminen niihin halvempiin mustiin. Voin maksaa kolmesataa  euroa pinkeistä kengistä, mutta vain siinä tapauksessa, että ne ovat Manolo Blahnikit.

Kertokaapas minulle, miten toivottaisin kanssaihmisille hyvää uutta vuotta? Sillä aina, kun toivotan jollakin tavalla, niin toivotukseni on väärä ja lauseeni korjataan. Ja minä kun vain haluan olla ystävällinen. Kohta mua ei huvita toivottaa yhtään mitään kenellekään! Jos sanon "hyvää uutta vuotta", niin minulle kerrotaan, että vielä ole uusi vuosi. Ei olekaan, mutta haluan toivottaa jo etukäteen kaikkea hyvää tulevalle vuodelle. Ja mielestäni tuo toivotus on vakiintunut lausahdus, joka voidaan kivasti heittää ilmoille jo ennen vuodenvaihdetta. Jos sanon hyvää uutta vuotta vuodenvaihteen jälkeen, niin joku korjaa, että nyt pitää sanoa hyvää alkanutta vuotta. Monet toivottavat hyvää vuodenvaihdetta, mutta minä haluaisin toivotukseni koskevan koko seuraavaa vuotta.

Muiden juhlien kohdalla en ole tällaista ongelmaa huomannut. Kun toivotan hyvää joulua, niin ei kukaan sano, että ei vielä ole joulu eikä tule ajateltua, että toivotammeko hyvää joulunaikaa vai koskeeko toivotus kenties jouluaattoa vai joulupäivää ja/tai mahdollisesti myös tapaninpäivää. Onko jouluntoivotus voimassa vielä loppiaiseen asti vai peräti nuutinpäivään?

Vaikka minua ärsyttääkin suunnattomasti se, että toivotuksiani korjataan, niin enemmän ärsyttää se, että toivotuksia ei osata kirjoittaa oikein. Pitäisiköhän minun kysyä piruuttani seuraavalta hyvän uudenvuoden toivottajalta, että alkavatko lausumasi sanat nyt pienellä vai isolla kirjaimella ja onko ne kirjoitettu yhteen vai erikseen. Jos ne alkavat isolla kirjaimella, niin silloin on kyseessä kielioppivirhe. Uusi vuosi on yleisnimi ja kirjoitetaan siksi pienellä. Myös joulu on yleisnimi ja vaikka painetuissa joulukorteissa kirjoitetaankin "Hyvää Joulua" isoilla alkukirjaimilla, niin meidän tulisi omissa teksteissä muistaa kirjoittaa joulu-sana pienin alkukirjaimin.

Jos uusi vuosi kirjoitetaan erikseen, niin silloin tarkoitetaan koko tulevaa vuotta. Yhteen kirjoitettuna tarkoitetaan uudenvuodenpäivää, koska vuoden ensimmäisenä päivänä vietettävä juhla on vakiintunut käsite ja sen nimitys kirjoitetaan yhdyssanaksi niin yksinään kuin pidempien yhdyssanojen osana. Eli 1.1. on uudenvuodenpäivä ja uusivuosi ja sitä ennen vietetään uudenvuodenaattoa (tai uudenvuoden aattoa).

Nyt toivotan kaikille sekä hyvää uuttavuotta että hyvää uutta vuotta! Ja jos joku vielä korjailee toivotuksiani, niin hänelle toivotan oikein hyvää maailmanlopun vuotta!

Olkoon vuodenvaihde kaikille valoisa, riemuisa ja rakkautta loistava!

Taakse on jo jäänyt syksyn lohduttomuus ja joulu on joutunut jo taas Pohjolaan, vaikka ei olekaan hanget korkeat nietokset. Mutta taivahalla syttyy juuri, tähti kirkas, tähti suuri ja pieni liekki syttyy talven synkkään pimeyteen. Hiljaa, hiljaa joulun kellot kajahtaa, kun heinillä härkien kaukalon, nukkuu lapsi viaton. En toivo valtaa enkä kultaakaan vaan rauhaa päälle maan sekä hyvää, lämmintä ja hellää mieltä jokaiselle.

TOIVOTAN KAIKILLE MAAILMAN IHMISILLE, ELÄIMILLE JA MUILLE OLIOILLE

IHANAA JOULUA

JA

KAIKKEA HYVÄÄ

VUODELLE 2012!

Kouluruokalassa

kahdeksasluokkalainen

jolla on tukka silmillä ja nappikuulokkeet korvissa

huutaa: "Hyi vittu mitä paskaa!"

Ohrapuuroa.

Lounasravintolassa

hoikka nainen

jolla on tyköistuva jakku ja rakennekynnet

sysää lautaseltaan syrjään perunan.

Karppaaja.

Keittiössä

raidallinen kissa

jolla on kiiltävä turkki ja strassikoristeinen panta

jättää häränlihan hyytelössä kuppiin.

Hemmoteltu.

Jossain kaukana

pieni lapsi

jolla on kosteat silmät ja törröttävät luut

koskettaa vatsanahkaansa pinkeää kuin rumpukalvo

eikä saa ateriakseen edes yhtä riisinjyvää.

Nälkä.

Jeee, jipii ja wahooo, ankea marraskuu on ohi! Tosin yhtä ankealta ja harmaalta maailma näyttää kuin eilenkin, mutta tänään on sentään joulukuun ensimmäinen päivä!  Jeee! Nyt saa ripustaa luvan kanssa kaikki joulukoristeet ja alkaa hehkuttaa joulua oikein kunnolla ilman, että joku mulkoilee ärtyneenä siitä, että on liian aikaista. Ostin tänään kaksi lahjaakin aika ex tempore - yhden kummipojalle ja toisen itselleni. Koska olemme perheen kesken sopineet, että emme ostele lahjoja, niin minä voin käyttää lahjarahat itseeni. Ai että miksi en laita hyväntekeväisyyteen? No vaikka siksi, että harrastan hyväntekeväisyyttä muutenkin, esimerkiksi tänäänkin tuli lahjoitettua työnantajalle noin sadan euron edestä ilmaista työtä, mutta ei siitä sen enempää.

Tänä vuonna blogissani ei ole joulukalenteria, koska olen jotenkuten onnistunut edes vähän relaamaan enkä halua ottaa taakakseni mitään ylimääräistä. Jos joku haluaa välttämättä jonkin kivan nettikalenterin luukkuja availla, niin suosittelen Positiivareiden kalenteria. Minä olen ollut Positiivarit-joulukalenterin fani jo vuodesta 2004. Joka päivä hiljennyn hetkeksi, kuuntelen musiikin ja ajattelen, ihan ajattelemalla ajattelen sitä mietelmää, joka luukusta putkahtaa. Ei tee pahaa ottaa itselleen muutamaa minuuttia ja hengähtää joulukiireiden keskellä - kokeile sinäkin!

Toivotan lämmintä (silleen kuvaannollisesti, sillä saisi jo tulla vähän pakkasta) ja ihanaa joulukuuta kaikille! Tontut ja enkelit olkoot kanssanne :)

Minulla on ollut tänään yksi voimakas ajatus ja voin sanoa sen yhdellä lauseella: valo voittaa pimeyden. Ai että mitenkä niin? No sitenkä niin, että se vaan on niin. Heräsin aamulla kirkonkellojen soittoon ja hetken mietin, että pitäisikö lähteä kirkkoon. En lähtenyt vaan reippaan  ja virkistävän lenkin jälkeen katselin televisiosta jumalanpalvelusta ja lauloin mukana Hoosiannaa. Kyllä, olen uskovainen ja uskonnollinen, enkä enää pelkää tunnustaa sitä. En kuitenkaan halua tehdä tästä kirjoituksesta mitään uskonnollista paatosta vaan haluan muistuttaa kaikkia uskontoon, rotuun, syntyperään tms. katsomatta, että valo on voimakkaampaa kuin pimeys. Pimeydellä en tarkoita  pelkästään ulkona vallitsevaa pimeyttä vaan sitä kaikkea ikävää ja kauheaa, mitä maailmassa on ja mitä me joskus liikaa hartioillamme kannamme. Juuri nyt ulkona on käsittämättömän synkkää ja pimeää, mutta heti kun valkoinen lumiharso peittää maan, maailma kirkastuu. Meille marrasmasennuksesta kärsiville lumi on mahtava juttu ja kun yhtenä aamuna maa oli valkoinen, olin vähintään yhtä riemuissani kuin beagle. Tosin minä en mennyt lumeen möyrimään ja nuollut lunta ja loikkinut gasellinhyppyjä vaan tyydyin ihastelemaan maailman kauneutta ja valoisuutta.

Tänään olen huomannut vain hyviä ja iloisia asioita ja ihmettelenkin, että miksi en jauha päässäni kaikkea ikävää. Nyt en vaan pysty siihen. Eilen illalla pidin oikein kunnon meditaatiohetken ja sen jälkeen minulla on ollut hirmuisen hyvä ja tasapainoinen olo. Ihan kuin taikaiskusta ahistus katosi, itsetuntoni nousi nollalukemista ja elämä näyttää taas elämisen arvoiselta. En osaa sanoa, mitä tapahtui. Vaikuttiko syvärentoutuminen aivokemiaan ja serotoniinin eritykseen? Tuliko vierelleni enkeli, joka väreilyllään kohotti energiatasoani? Oliko kyseessä vain tiukka päätös lopettaa murehtiminen ja märehtiminen? Vaikuttaako lähestyvä joulu ja sen ilosanoma minuun näin voimakkaasti? Tiedä häntä, mutta nyt minulla on ihana olo ja toivoisin, että voisin lähettää tätä hyvää oloa ja valoa kaikille niille, jotka vaeltavat pimeydessä.